Kehäruusuna.

Tänään piipahdimme (tai no piipahdimme on suhteellinen käsite- kuusi tuntia reissuun lopulta käytettiin) Whippet-harrastajien vuotuisessa epävirallisessa näyttelyssä Klaukkalassa. Porukkamme koostui Milli-Villistä, Tiukusta, Sinnasta sekä tietenkin Vompesta omistajineen. Lähdimme matkaan puolilta päivin, sillä laskimme narttujen alkavan joskus yhden maissa. Autossa mulle kuitenkin iski paniikki, että oltais myöhässä (Milli junnuissa, joten ekojen joukossa menossa kehään) ja laitoimme viestiä neljälle eri tuttavalle joiden oletimme jo olevan paikan päällä. Lopulta saimme puhelun (lähellä Klaukkalaa), että menossa olivat vasta urosten valiot. Loppupeleissä odottelimme parisen tuntia narttukehien alkua. :D
Kennelliiton koulutustilat Lahnustiellä ovat aika ahtaat ja valtava koiramäärä tarkoitti sitä, että jouduimme ensin asettamaan häkkimme myyntihuoneen puolelle. Heti sinne astuessamme huomasin siellä sijaitsevan Hannes Lohen geenitutkimuspisteen ja meninkin takki vielä päällä (ja überinnokas Vomppe toisessa kädessä) täyttelemään esitietolomaketta. Valpurin siru oli taas hukassa (kyllä se siellä on, mutten koskaan muista kummalle puolelle rintaa se on valunut) ja lukulaitteestakin patterit loppu, joten Vomppea ei saatu varmistettua. Ei se vissiin ollut niin justiinsa kuitenkaan, koska verinäyte päästiin joka tapauksessa antamaan. Vompen oikeasta jalasta ei suonta löytynyt, mutta vasen pulppusi senkin edestä. Olemme mekin nyt sitten vihdoin mukana tutkimuksessa. Tuli hyvä mieli. :)
Uroskehien jatkuessa ja jatkuessa mentiin etsiskelemään tuttuja ja vaihtamaan kuulumisia. Paljon niitä löytyikin ja Valpu sai pusutella vaikka ketä ihania ihmisiä, joita nähdään liian harvoin. Valpuri on selvästi elementissään whippetnäyttelyissä. Kaipa ne rotukaverit vaan ovat ihan parhaita ja pääasiassa mukavan rauhallisia sekä hiljaisia. Tyttö siis otti lungisti, imuroi nameja (sekä purkan!) lattioilta ja heilutti paljon häntäänsä. Meidän porukasta Milli oli siis ensimmäisenä kehässä ja loisti siellä oikean tähden lailla pokaten lopulta parhaan juniorin tittelin! On se Milli vaan niin kaunis ja ihana vekkuli luonteeltaan. Tiuku pyörähti avoimessa luokassa saaden hyvän arvostelun ja vietti loppuajan häkissä nukkuen. Tiukulla on Vompen kanssa sama ongelma, eli esiintymistä enemmän kiinnostaa namit ja lattian haistelu. Päädyttiin omistajansa kanssa siihen, ettei meistä vaan ole treenaamaan kehäkäyttäytymistä, vaikka jos jonkinlaisten temppujen opettaminen kyllä onnistuu helposti. Valpu ja Sipe osallistuivat käyttöluokkaan, johon sai osallistua kaikki koirat joilla on yksikin käyttötulos. Itse olen niin ylpeä Valpun maastotuloksista sekä ratakirjoista, joten oli aika itsestäänselvää ilmoittaa se käyttikseen. Kehässä rivissä seistessämme hamusi Valpu lähinnä nameja mun taskusta (namipussia en voinutkaan ottaa mukaan, koska tyypin pää olisi sitten ollut vaan siellä) ja näytti tuomarille takalistoaan. Mentiin viereiseen kehään treenailemaan ennen sooloamme, jotta Valpulle muistuisi edes jonkin sortin mielikuva siitä, mitä siellä kehässä kuuluu tehdä. Pöydällä se seisoi jokatapauksessa ihan hyvin (ei se siis muihin koiriin verrattuna seissyt hyvin, ei lähellekään sillä lailla kuin näyttelykuvissa nähdyt poseeraajat), ei ollut aivan katkarapuna yms. Liikkeitä näyttäessä kuitenkin nenä viisti aika pitkälti maata ja kun lässyttämällä sain sen nousemaan, seurasi Valpu mua kuin tokokoira tuijottaen suoraan silmiin. Hehehe. Loppuposessa tuomari neuvoi mua menemään kyykkyyn Valpun eteen ja se näytti ainakin sillä hetkellä toimivan, Valpu seisoi oikein kauniisti ja rauhassa! Loppupeleissä Sinna oli käyttiksen kolmas ja Valpu neljäs (/6). Aika hienosti just ja just sijoituttiin, joten saatiin ihana norsulelu ja nameja. Tässä Valpun mainio arvostelu:

Nice head and expression: good neck. Good top and underline. Good angulations in front and rear. Okay going and coming. She could use more reach in her rear when moving.

Kehästä päästyämme mä suuntasin heti ulos rauhoittumaan ja olin sitä mieltä ettei koskaan enää kehään. Kuitenkin mun mieli aina ajan kanssa sitten muuttuu ja voi olla että taas varsin pian meitä jossain näkee. Tätä kantaa puoltaa myös se, että ostin Vompille maailman kauneimman näyttelyhihnan turkooseilla bling-timanteilla.. Yhteenvedoksi; jos ei oteta meidän kehässäpyörimistä mukaan, päivä oli aivan mahtava. Taas kerran pääsi näkemään mitä erilaisimpia rotumme edustajia sekä läpättämään paskaa kivojen ihmisten kanssa, joita näkee aivan liian harvoin (ainakin talvella). Harrastusrintamalla on tiedossa kevään mittaan agia (paljon!!) ja sitten yks ihan toisenlainen juttu, josta kerron lisää jos se onnistuu. Joskus toukokuussa starttaamme varmaan maastoissa, jos Valpu pysyy terveenä ja sitten kesäkuussa radalla (!!!). Apua! Ratastartti vaatii meiltä vielä muutamat harkat kopituksissa ilmenneiden vaikeuksien takia, mutta mitä nyt kisakalenteria katselin, kesäkuun lopulla olis just hyvän kuuloinen ensikisa. Harrastuksia on meillä paljon, mutta ne onneksi menee tosi hyvin lomittain, niin että vain noin kerta viikkoon vaan harrastetaan. Jossain vaiheessa varmaan tarviin sen toisen koiran, kun ei tää into vieläkään tunnu loppuvan, vaan vain kasvavan. :D

                                          Kuva: Piu Kaiponen

Pieni Punainen Kanadanlippu.

Iski se talvi sitten tänäkin vuonna ja pakkaset ovat paukkuneet jo muutaman viikon. Meille se ei tarkoita muita muutoksia arkeen kuin että agility joudutaan jättämään välistä. Halli jossa treenaamme ei nimittäin ole lämmitetty ja se on kuin pakaste kammio kymmeneltä aamulla.
Valpurin vaaterepertuaari on sen verran mittava (ja toimiva), ettei lenkkejä jouduta lyhentämään kuin vasta parinkymmenen pakkasasteen nurkilla. Näillä 'leudommilla' keleillä koira pärjää pelkällä fleecehaalarilla kunhan liikutaan kokoajan ripeästi. Pakkasen kiristyessä lisätään pipo ja tossut sekä emännälle pilkkihaalari.

Siinä mielessä talvi, lumi ja kylmyys helpottaa meidän liikkumista, että ihmisiä on vähemmän ulkona, joka tarkoittaa taas useampia vapaanapitopaikkoja. Pakkasten paukkuessa lähellä sijaitseva lahti jäätyy ja koirat saavat valtavan temmellyskentän ihan kodin viereen. Vielä ei olla jäälle uskallettu mennä, mutta heti kun saan jotain kautta faktatietoa sen kestävyydestä, tulee lahdesta osa päivittäistä ulkoilureittiämme. Harrastusrintaman puolesta tiedossa on osallistuminen vuosittaiseen Whippet-tapahtumaan. Tänä vuonna saamme jopa edustaa käyttöluokassa, josta olen erityisen ylpeä.

Mitä me puuhailemme?

Maastojuoksukilpailuista

Maaliskuisten talvimaastojen jälkeen minulle realisoitui, että tänä kesänä voisin vihdoin päästä kilpailemaan myös oman koirani kanssa. Vaikka Valpuri olikin käynyt ratatreeneissä sekä Hyvinkäällä maastoharjoituksissa, se ei ollut koskaan juossut parin kanssa. En halunnut ottaa sitä riskiä, että koira ensimmäisissä kisoissaan häiriköisi pariaan, joten onneksi pääsimme ystäviemme kanssa koirametsään kokeilemaan kumppariviehettä kaverin kanssa. Valpu jahtasi siis rättiä sekä Utun, että Sumun kanssa useampaan kertaan ja tulos oli toivotunlainen; viehe oli se joka kiinnosti. Siispä ilmoitin Valpurin Mustialaan ensimmäisiin kilpailuihinsa. Totuttuun tapaan olin kisapaikalla aivan pihalla ja kyselin neuvoja satunnaisilta vastaantulijoilta. Vinttikoiraharrastajat ovat onnekseni osoittautuneet todella ystävälliseksi ja lämpimäksi porukaksi ja harrastukseen on helppo päästä sisälle. Päivä sujui joutuisasti ja Valpu pääsi helpotuksekseni finaaliin, eli juoksi hyväksytysti alkuerän. Itse en lähetyspaikalta nähnyt tarkemmin mitä pellolla tapahtui ja valitettavasti Valpu pääsi vielä finaalilähdössä minulta käsistä (pistetään tämä aloittelijan hermostuneisuuden piikkiin), josta tuli 10% pistevähennys, loppusaaliinaan 446 pistettä ja SA. Tästä siis lähti maastokilpailu-uramme käyntiin. Mustialasta innostuneina piipahdimme myös Tampereen lähistöllä, Heinolassa sekä 'kotipellolla' Tuomarinkartanolla. Näistä viimeisissä osallistuin myös itse apuvoimana kilpailuiden järjestämiseen. Tehtäväni oli toimia lähettinä kisapellolla, eli viedä yhden tuomareista pisteet ylituomarin sihteerille, joka soitti ne edelleen toimistoon. Luvassa oli siis paljon liikuntaa sekä raitista ulkoilmaa! Tuomari, jonka luona pidin asemaani, oli tuurikseni whippetihminen ja valmis avaamaan tuomarin tehtäviä sekä vastaamaan kysymyksiini. Ennen tuota päivää kokemukseni vinttikoirien maastojuoksusta oli ihan ulkopuolisen pintaraapaisu, enkä ollut sisäistänyt ollenkaan arvosteluosioita saatika pisteiden laskua. Päivän aikana koirien suorituksia seuratessani ja tuomarin kommentteja kuunnellessani huomasin kokoajan ymmärtäväni ja näkeväni enemmän ja enemmän. Kyllä se vaan niin on, että kokemuksen (ei vain lukemisen) kautta oppii ja suosittelen jokaiselle koiriaan kisauttavalle toimihenkilön tehtäviä edes yhden päivän ajaksi.

Ratajuoksusta

Kuten muistaakseni olen aikaisemmin täällä maininnut, Valpuri tuli siis minulle alunperin kotikoiraksi (anteeksi typerä käsite), tarkoittaen ettemme tulisi harrastamaan tavoitteellisesti mitään. Ensimmäinen yhteinen vuotemme koostuikin ihan vain ulkoilusta ja erilaisista pentukursseista, jotka eivät mitenkään liittyneet vinttikoiraurheiluun. Sitten kävi asia A, eli eksyin Tuulenkoiriin, vinttikoirien omalle foorumille. Innostuin kahlaamaan kaikki vähänkin kiinnostavat keskustelut niin afgaaninvinttikoirien turkinhoidosta ratajuoksian treenaamiseen ja lisäravinteisiin. Foorumin kautta löysin myös muita tietolähteitä internetissä, jotka selasin läpi.

Asia B, aloin foorumin kautta tutustumaan whippetharrastajiin (sekä myös muihin vinttikoirarotujen harrastajiin) ihan oikeassa elämässä. Tämä osoittautuikin sitten krusiaaliksi harrastusuramme lähtökohdaksi. Aloimme pikkuhiljaa ajautumaan koiranäyttelyihin sekä Kartanolle viehetreeneihin. Viime keväänä päätin siis ilmoittaa valpurin maastokilpailuihin. Samalla heräsi ajatus tehdä siellä radallakin sitten muutakin kuin vain juoksuttaa koiraa käsivieheen perässä etukaarretta. Aloin siis pistämään Valpua koppiin. Koko kopitus kaikki veräjät kiinni olikin 'opittu' sitten noin neljässä kerrassa. Syksyn tullessa vedimme vielä hirmuisen loppukirin ja Valpu juoksi kaikki kolme koejuoksuaan viimeisissä kolmissa treeneissä. Ihmettelin miten mä nyt näin helpolla pääsen, kunnes sitten Hyvinkään toisessa ryhmäkokeessa tökkäsi, enkä olisi saanut Valpua yksin koppiin. En tiedä mikä koiralle tuli, kun koko kesän se meni innokkaasti odottamaan kopin etuosaan, myös soolokokeessaan Hyvinkäällä, joten se ei voinut olla vieraista kopeistakaan kiinni. Mieleeni tuli heti, että nyt olen käyttänyt koiraa liikaa treeneissä ja siltä on mennyt into. Onneksi Valpu kuitenkin juoksi hyvin tämän viimeisenkin kokeen ja saimme tilattua kilpailukirjat ensi vuodelle. Kuitenkin tämän kopituskatastrofin seurauksena en laita Valpuria kilpailuihin ennen kuin olen ihan varma että se menee koppiin. Muutenkin aion höllentää sekä treeni- että kisamääräämme, jotta koiran into pysyy yllä. Nyt se kuitenkin osaa perusasiat ja jatko on sitten vain hienosäätöä.

Agilitystä

Huah, nyt sitten pääsemme rakkaimpaan harrastukseemme.. Oma innostukseni agilityyn juontaa juurensa luultavasti lapsuuteni hevosteluaikoihin. Olin siis erittäin innostunut esteratsastuksesta ja se onkin ainoa laji (yksien koulukisojen ohella), jossa olen kilpaillut. Samoihin aikoihin ulkoilutin myös naapurustomme kirjavaa koirakuntaa, joiden liikuttamiseen yhdistin aina sulavasti jokaisen puunrungon ja luonnonesteen yli hyppyyttämisen. Valpurin saapuessa otinkin heti seuraavana syksynä selvää pentuagilitykurssesta ja kävimme kaksi kurssia jo ensimmäisenä yhteisenä talvenamme. Innostus sen kuin kasvoi huomatessani Valpun olevan todella yhteistyöhaluinen ja ennen muuta AHNE! Mitään motivointiongelmaa ei koskaan ole ilmennyt, jos taskustani löytyy nakkia. Seuraavana syksynä pyrimme Itähelsingin Agilityharrastajiin ja yllätyksekseni pääsimme koetunneille asti. Valpurilla oli kuitenkin silloin vatsaongelmia ja päädyin seuraamaan harjoituksia ilman koiraa. Näissä treeneissä kaikki olivat kuitenkin niin tosissaan, enkä nähnyt sitä iloa ohjaajan ja koiran työskentelyssä jota itse hain, että päädyin luovuttamaan paikkamme jollekin enemmän kilpailuorientoituneemmalle. Talvella jatkoimme harrastusta taas kurssilla ja mietin miten ihmeessä varani riittävät joka viikkoisiin treeneihin. En kuitenkaan halunnut luovuttaa agin suhteen, sillä kukaan joka on nähnyt Valpurin matkalla treeneihin ei voi sanoa etteikö se olisi koiralle 'se' juttu. Valpu kiskoo hallille, hyppii päin ovea sen ollessa suljettuna, pusuttelee ohjaajan ja malttamattomana odottelee vuoromme alkua. Sitten sattumalta eksyin pienen seuran, Munkin seudun agilityharrastajien, nettisivuille. Otin pitkällä viestillä yhteyttä kerhon puheenjohtajaan kertoen tavoitteemme, tai siis niiden puutteen, ja halumme harrastaa lajia ihan silkasta ilosta. Odotin kieltävää vastausta ja yllätys olikin suuri, kun meidät kutsuttiin näyttämään taitojamme kesken jo alkanutta kevätkautta. Pääsimme siis seuraan ja treenaamme nyt ihan omaksi iloksemme viikottain ympäri vuoden! Minulle tässä harrastuksessa tärkeintä on se yhdessä tekeminen ja hauskuus. Tottakai haluan oppia mahdollisimman paljon ja pitää huolen että koira säästyy vammoilta (meno on välillä liiankin vauhdikasta), mutta kilpailuihin emme tähtää. Onnekseni olemme päässeet ryhmään, jonka vetäjä ymmärtää meitä eikä ota turhan vakavasti esimerkiksi sitä, kun A-esteen alla olevan putken sijasta Valpuri keekoileekin A:n päällä ja ohjaaja (siis minä) nauran kippurassa maassa. Tätä meille lisää ja paljon!

(Mitään harrastuskuvia en tekijänoikeuksillisista syistä uskalla valitettavasti tähän liittää.)

Vajaa viikko Mustialan maastokilpailuihin ja emäntää alkaa pikkuhiljaa jännittämään. Toisaalta on luotto siihen, että Valpuri on fyysisesti kunnossa, mutta maastokisoissahan mitä vain voi sattua! Henkisesti uskon kapasiteetin riittävän. Ylikorkeita narttuja lähtee pupun perään kymmenen, eli hirveästi ei kilpakumppaneita näytä olevan. Toivon lähinnä että sää suosii meitä, eli on viileää, ja sitä että koira palaa ehjänä pellolta.
Viime viikon lopulla käväisimme taas Itä-Suomessa ja heitimme molemmat talviturkkimme mäkeen; minä iloisena ja vapaaehtoisesti, Valpuri hieman vastahakoisemmin. Mun oli suoraan sanottuna pakko dipata tyttö mereen, sillä ajomatkalla ilmastoimattomassa autossa tuli todella kuuma. Hirveetä loiskintaa se uintireissu oli ja jonkin aikaa mua katsottiin erittäin pahalla silmällä.. Hiekkakuopilla sitten vedessä lotraaminen oli huomattavasti hauskempaa, kun Valpu tiesi lätäköiden olevan matalia. Tässä todistusaineistoa:

 



Olen tässä jo muutaman vuoden ajan lueskellut asiaa koiran kilpailuihin valmistautumisesta ja yrittänyt sitten soveltaa oppimaani meidän arkeen. Me liikumme paljon ylipäätänsä, sillä mä haluan itsekin pysyä kunnossa. Lenkkimme koostuvat eripituisista kävelylenkeistä, hölkästä, metsässä samoilusta sekä puistoilusta/peltoilusta. Yritän nähdä mahdollisimman paljon koirakavereitamme, joiden kanssa Valpuri tykkää juosta ja leikkiä. Tuntemattomien koirien kanssa puistoillaan harvemmin. Käytän myös hyväkseni koirapuistojen 'off-aikoja', jolloin voin heitellä siellä frisbeetä tai palloa. Vieheharkat ovat varmaan paras mittari kunnon seuraamiseen ja Valpuri on kyllä muutamasta vedosta palautunut todella nopeasti. Hauskin oli huomata Paloheinän treeneissä viileällä kelillä, ettei tyttö kuudenkaan vedon jälkeen edes hengästynyt!

Ruokapuoli koostuu meillä raa'asta lihasta, tosin mulla on aina varuiksi kaapissa säkki nappulaa jota menee silloin kun jääkaappipakastimen lokero näyttää pelkkää valoa. Valpurillahan oli pentuna ongelmia vatsansa kanssa, mutta nykyään sille on kehittynyt ihan loistava sietokyky, enkä edes muista milloin olisi viimeksi ollut löysällä (poislukien hurjan peltorallin jälkeiset ripulit). Viikkoina joihin on sisältynyt paljon raskasta liikuntaa, olen lisännyt ruokaan ihan läskiä. Kolmessa vuodessa koiraa on oppinut lukemaan hyvin (hälyttävää jos ei olisi) ja liikunta sekä ruokailu menee koiraa seuraten. Kuoppailupäivien jälkeen Valpu on kulkenut hihnassa pari päivää, tosin tänään sai juosta muutamat spurtit, huomenna onkin taas Kartanon harkat (=kopitustreenit) ja tiistaina sloughipennun tapaamista sekä agility. Kummasti tätä ohjelmaa näin kesällä riittää. Loppuviikko ladataan sitten akkuja, syödään nopeasti sulavaa ruokaa (ei luita) ja toivotaan että helteet jatkuisivat vasta ensi viikolla!

Sokerina pohjalla on sitten kisojen jälkeisellä viikolla häämöttävä hieronta-aika. Mulla on sellanen tunne, että hirveesti ongelmia ei Valpurin lihaksistosta löydy, mutta tietenkin sieltä voi jotain ylläriä pukata.

 







Olen sitten nähtävästi uinunut talviunilla eikä blogi ole päivittynyt itsestään. Ei se mitään, täällä ollaan edelleen. Mitään isompaa ei oikeastaan meidän elämässä ole tapahtunut, voisi sanoa että kaikki on mennyt oikein hyvin. Valpuri täytti kuukausi sitten kolme vuotta ja juhlimme päivää hiekkakuopilla:

Valpurin rakkain juoksukaveri on kuvassakin näkyvä punainen frisbee. Tyttö on sen omistajana jopa miltei maaninen, eikä suostu päästämään siitä irti. Joudunkin odottamaan kunnes mielenkiinto lelusta hetkeksi herpaantuu ja nappaamaan sen salaa pois. Valpu myös juoksisi tämän perässä varmaan siihen asti että taju menisi kankaalle, joten piilotan frisbeen kuoppailun lopuksi kassiin piiloon. Autossa lelu ei enää kiinnostakaan. Jatkoimme myös vanhaa lempiharrastustamme, eli agilityä, talvella. Valpuri on edelleen yli-innokas, joka välillä tuottaa minulle hieman päänvaivaa, sillä tyttö ehtii jo omavalintaiselle seuraavalle esteelle (yleensä puomi) ennen käskyäni. :D Rataa mennessämme Valpun toilailut alkavat naurattaa niin paljon, että joudumme välillä vähän hengähtämään. Koiralla kuitenkin on selvästi todella hauskaa ja niin voin sanoa milnullakin olevan!
Harrastammekin lajia leikkimielellä ja omaksi iloksi, joten en ole kiinnittänyt suurempaa huomiota kontakteihin sun muuhun hienosäätöön. Kesän ajan treenaamme seurassa ulkokentällä ja saamme myös osallistua vapaavuoroille.
Vinttikoiramaiset harrastukset herätämme talvilevolta ensi viikolla kun pentutreenit starttaavat. Valpurihan ei pentu enää ole, mutta koska emme ole edes kokeilleet kopista lähtöä, on se paras hoitaa käsivieheen kanssa. Sen jälkeen olisi luvassa sitten kokonainen kierros moottorivieheen perässä. Me edistymme hitaasti, mutta varmasti. Maastopuolella olemme siinä mielessä paremmassa tilanteessa, että Valpu starttaa ensimmäisissä kilpailuissaan kolmen viikon päästä. Pääsimme jokunen viikko sitten harjoittelemaan juoksemista kaverin kanssa ja se meni niin hyvin, että uskalsin ilmoittaa kisoihinkin. Treenarina olen vieläkin ihan aloittelija ja todella epävarma siitä missä mennään. Valpu on kuitenkin liikkunut kevään kiiman jälkeen paljon vapaana, eikä sitä oikeastaan lannista kuin kuumuus. Huomenna testaankin palautusjuomaa agitreenien jälkeen.
Näyttelyt ovat meidän osalta aika pitkälti pulkassa tai ainakin tauolla. En ole itse harrastukselle niin kovasti syttynyt, että haluaisin sen enempää tapahtumien perässä reissata. Kesän aikana osallistumme varmaan muutamiin lähitienoon karkeloihin, mutta kyllä tämä juoksutouhu on enemmän minut vienyt mukanani! Päivittelen varmaan seuraavalla kerralla sitten kisakuulumisia.. Huh, jännittää jo nyt!!

Alkusyksy siis!

Meillä on mennyt pari viime kuukautta todella vauhdikkaasti! Ollaan tavattu monia whippetkavereita, tarkoittaen sitä että Valpuri on saanut olla omassa elementissään, eli juosta, juosta ja vielä juosta. Sekä välillä kaulailla, pusutella sekä painia.
Lisäksi ollaan elvytelty vinttikoiraharrastuksia, eli kävimme Hyvinkäällä kokeilemassa maastoja sekä useamman kerran Kartanon rataharkoissa (pentujen..). Hyvinkäällä Valpuri ei taaskaan näyttänyt välittävän tuon taivaallista siitä että muut juoksivat ja moottori jyrsälsi, sen sijaan tyytyi istuskelemaan kuninkaallisesti sekä tarkkailemaan mahdollisia leikkikavereita. Mietin jo että mitähän tästäkin tulee, mutta onneksi sain paljon apua sekä neuvoja mm. Valpurin emän kasvattajalta sekä usealta muulta taholta. Meidän vuoromme tullessa tyttö ei tosiaan tajunnut ollenkaan miksi seisomme nurmikolla ja mä kuiskailen 'pupu' sanaa korvaan.. Kuitenkin alkuihmetyksen jälkeen, syöksyi hän salamana perään ja heitti koko keikan oikomatta tai keskeyttämättä. Koitoksen jälkeen huomasin selvästi ettei Valpuri ollut todellakaan joutunut aikaisemmin näin rankkaan rasitukseen, suorastaan tärisi hetken, mutta sain onneksi hyvät venyttelyohjeet joita käytettiin sitten taas kotona illalla. Jäi tosi hyvä mieli harkoista ja seuraavaksi pitäisi sitten kokeilla parin kanssa juoksua, en todellakaan aio ilmoittaa Valpuria kisoihin ennen kuin voin olla varma että se on viehevarma eikä häiriköi paria.
Kartanolla ollaan myös koettu selvää edistymistä. Nyt jo radan vierellä viehe kiinnostaa kovasti, viimeksi tosin se moottori, joka ennen oli aika pelottava.. Mietin että kokeilisimmeko jo ensi kerralla kopitusta, toisaalta meitä on kannustettu kokeilemaan sitä mahdollisimman pikaiseen, mutta sitten taas en halua että Valpuri ei tiedä yhtään mitä ollaan tekemässä ja jää siihen kopin viereen. Kaikki vinkit ovat siis tervetulleita!

Näytelmäuraa jatkoimme Kouvolassa 18/8. tuomarina Tino Pehar. Valpuri oli avoimen luokan toinen saaden eri:n ja SA:n. Ei paha!
' Nice in type. Good proportions. Good head. Exc. outline. Exc. front. Moves with enough drive.'
Kiva kuulla, mutta jäi vähän orpo olo. Jotenkin toivoisin että tuomari olisi perusteellisempi ja siksi pidän erityisesti kasvattajatuomareista. Mutta mikä mä oon sanomaan, kun ollaan vasta aloittelijoita tällä alalla.

Muuten Valpurilla tuntuu olevan teini-ikä vihdoin ohitse! Voidaan siis tavata kaikenlaisia kavereita ilman huolta että tyttö pyörittää niitä liikaa maassa.. Kuonokoppaakaan emme ole pahemmin tarvinneet, vaan leikit ovat sujuneet hyvässä yhteisymmärryksessä. Tiuku-whippetin kanssa alkaa jo muodostua jonkinlaista sidettä, tänäänkin tytöt niin kivasti leikkivät ja hoitivat toisiaan.

Siis kohti uusia koitoksia! Maanantaina harkat ja seuraava näyttely Jyväskylässä joskus hamassa tulevaisuudessa!

Näyttelyarvosteluja

No niin, ensiksi arvostelu Mustialasta 3.6.2012, tuomarina Molly Rule-Steele, Australia:
Avo-ERI
'Large, white bitch. Pleasing head, eye. Sharp neck-> shoulder. Well layed shoulder. Good return upper arm. Good depht to chest. Good tuck up to loin. Moderate angulation. Moves true going. Coming her wrists are loose. Moves well in profile. Like more reach.'

Sitten Kartanolta 22.7.2012, tuomarina Birgit Wamberg, Tanska:
Avo-ERI
'Classic head. Well developed body. Well laid shoulders. Good spring of rib. Very nicely arched topline. Short silky coat. Very nice lines in silhouette. Strong thighs, elegant bone. Broad loin rand croup. Well set tail. Moves with a balanced stride, not quite true coming.'