Kävikin sitten niin, että meille muutti saluki.

Olen haaveillut salukista aina, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. Salukissa on kiteytynyt jotenkin koko koiramaailman eleganssi ja ne ovat mielestäni vaikuttaneet jopa epäkoiramaisilta; villeiltä ja vapailta (ja sitä ne ainakin tämän yhden salukin otannalla ovatkin!). Jos rinnastaisin koirat hevosiin, olisi saluki ehdottomasti lapsesta saakka ihailemani arabialainen. Ja samoilta seuduiltahan ne ovatkin kotoisin. Valpurin tultua taloon olen sitten päässyt tutustumaan rotuun lähemmin. Näiden neljän vuoden aikana olen jututtanut ties kuinka monia salukinomistajia ja kysellyt kaikki mahdolliset mieleen nousseet kysymykset miten naiiveilta ne ikinä ovatkaan vaikuttaneet. Kuitenkin tämä lähestymistapa on tuntunut toimivan ja olen saanut kuulla ties kuinka monia salukimaisia tarinoita niin hyvässä kuin pahassakin. Tuntuu että rodun sisällä luonteissa on todella paljon variaatioita, joka saikin minut epäröimään. Mitä jos juuri minulle tulisi pelokas tai agressiivinen koira? Pärjäisinkö nuoren, ison tyypin kanssa, joka vaatisi ihan hirmuisesti liikuntaa (vapaana), tekisi mahdollisesti kotona suurempaakin remonttia ja saattaisi kärsiä pahasta eroahdistuksesta? Sen itsestäni tiesin, että pinna minulla on pitkä kuin nälkävuosi ja huumorintajua riittää ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Olin miettinyt Valpurille kaveria jo pidemmän aikaa. Olen aina ajatellut että koiralla pitää olla lajitoveri ja vinttikoiralla juoksukaveri. Muutettuani pois Helsingin urbaanista sykkeestä aloin ihan tosissani seurailemaan ilmoituksia kotia etsivistä vinttikoirista ja aika äkkiä silmiini pisti ilmoitus Binahista. En heti ottanut kasvattajaan kuitenkaan yhteyttä, mutta huomasin ajattelevani koiraa alituiseen. Niin kaunis oli sen kuvasta läpitunkeva katse ja niin surullinen tilanne laumassaan vanhempien narttujen kiusaamana. En ehkä ollut ihan tosissani miettinyt salukin ottamista, vaan toisen whippetin. Kirjoitin kuitenkin Binahista kyselyn, ehkä ajatellen saavani kieltävän vastauksen tai tytöstä paljastuvan jotain sellaisia piirteitä, jotka ehdottomasti poissulkisivat sen ottamisen. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut, vaan päin vastoin. Meillä synkkasi heti kasvattajan kanssa tosdella hyvin ja hän kertoi erittäin totuudenmukaisesti koirasta kaiken mahdollisen, mitään kaunistelematta. Hän kannusti minua tutustumaan rotuun vielä tarkemmin ja miettimään rauhassa. Lopulta kuitenkin nakkasimme Valpurin autoon ja matkustimme tyttöä tapaamaan. Ainoa ehdoton syy, jonka takia olisin samantein hylännyt ajatuksen Binahista, olisi ollut se ettei Valpurin kanssa olisi synkannut. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan koirat erittäin rauhallisesti tekivät tuttavuutta keskenään eikä pellollakaan vapaana esiintynyt muilutusta. Jatkoimme yhteydenpitoa ja Binah saapui meille koeajalle muutaman viikon päästä.  

 

Binsku osoittautui erittäin reippaaksi tapaukseksi. Se jäi meille nätisti ja koirat hakeutuivat aika saman tien toistensa läheisyyteen. Valpun ja Binahin luonteet eivät ihan täysin kohtaa siinä mielessä että niillä olisi yhteisiä paineja tai lelun repimisiä. Molemmat leikkivät sisällä, mutta vierekkäin ja omilla leluillaan. Ulkonakaan tytöt eivät ota kontaktia leikkien tai painien, mutta juoksevat tukka putkella yhdessä (Valpuri ajaen Binskua) ja tutkivat maastoa yhdessä. Tavallaan odotin leikkimistäkin, mutta kaikkea ei kai voi vaatia? Laumautumista on kuitenkin tapahtunut, mikä on nähtävissä ehkä vähän ikävämmissä merkeissä. Valpu ja Binah siis tykkäävät yhdessä jahdata ja muiluttaa pienempiään. Tämä on kuitenkin jäänyt vain yhteen kertaan ja kerrasta on opittu, enää en päästä tuollaisia tilanteita syntymään. Noh, joka tapauksessa tytöt saavat ulkoilla paljon vapaana ja painella omaa tahtiaan menemään. Binah ei pysy lähelläni, jonka takia saan tarkkaan valita ajan ja paikan jolloin/jossa ulkoillaan. Onneksi lähiseuduilla lääniä piisaa. Kotona Binah on ollut nätisti, ensimmäisten viikkojen muutaman protestipissan jälkeen ei ole tapahtunut tuhoja. Kerron myöhemmin lisää tytön luonteesta, nyt iski vain pikainen inspis päivittää kuulumisiamme. :) Kamera on ollut lenkeillä mukana valitettavan vähän, sillä olen metsässä keskittynyt lähinnä pitämään silmät ja korvat avoinna vastaantulevien koirien varalta. Binskis on niiiin paljon Valpuri valppaampi ja korkeampi, että saan olla todella skarppina jottei häiriköidä muiden lenkkeilyrauhaa.

Hui hai, helmikuussa viimeksi olen täällä kuulumisiamme jakanut. Taitaa olla aika päivittää, sillä paljon on tapahtunut. :)

Kevät meni meillä ihan perusmeiningillä ja ilmoittelin Valpua heti kauden ensimmäisiin maastokisoihin odottavin mielin, sillä Valpuri oli koko kevään jumppaillut reippaasti ja ennenkaikkea pysynyt terveenä.

                                          c. Anni Huuskonen

Ensimmäinen koitoksemme otti paikkansa Iitissä kalseassa ja osittain räntäsateisessakin säässä. Hiekkakuopat näyttivät kuitenkin olevan hyvässä kunnossa, eikä rata vaikuttanut liian haastavalta. Samaa ajatteli Valpuri. Likka lähti salamana vauhtiin, mutta päättelikin vieheen kulun omalla tavallaan ja ennusti sen tulevan takaisin heti ensimmäisen kumpareen takaa. Miksi vaivautua kiertämään pidempää reittiä, kun pupu todistettavasti ei katoa kuopan reunojen yli? Tämä ajatuskuvio jatkui sitten radan loppuun saakka, eikä pisteitä tainnut kertyä edes kahta sataa Valpurin pottiin. Koska ilma oli kurja, eikä kisoja tehnyt mieli seurata jäätävässä sateessa, olin tavallaan helpottunut ettei meidän matkaseuralaisenkaan pisteet finaaliin asti riittäneet ja pääsimme kotiin viettämään vappua tiukasti vilttiin kääriytyneinä.
Heti seuraavana viikonloppuna koitti toiset kisat Mustialassa, jolloin taas sää meitä suosi ja kevätaurinko helotti taivaalta. Valpuri juoksi nopean whippetin parina ja yli puoleen väliin meno näyttikin todella hyvältä ja koirat kirmasivat rinta rinnan. Tyypit katosivat kumpareen taakse, näkyviin tuli taas ensin viehe, sitten kilpakumppani, mutta ei yhtään Valpuria. Kaverin päästessä maaliin rättiä retuuttamaan, ilmestyi kumpareen takaa ensi valtavat, hörössä olevat korvat ja sitten kovin ihmeissään ja täpinöissään pupua etsivä, tutun näköinen koira. Valpu oli siis kadottanut vieheen ja loppupeleissä keräsi 31 pistettä. Päätin tämän suorituksen jäljiltä laittaa maastoilumenot tältä kaudelta pulkkaan ja siirtyä suosiolla ovaalille.

Kartanon tiistaiharkoissa eivät säät meitä suosineet ja parikin kertaa harkat jouduttiin keskeyttämään rankan sateen vuoksi. Valpu sai kuitenkin kesäkuussa pari onnistunutta ryhmälähtöä, joten uskalsin ilmoittaa koiran ensimmäisiin ratakilpailuihinsa, Kartanon kannun kyljessä järjestettävään sijoituskilpailuun. Valpun matka 350m hujahti täyteen kuuden koiran mittelöön ja valitettavasti kaikki muut kilpakumppanit olivat ratalinjaisia, joten tiesin Valpun näkevän pelkät perävalot. Iloksemme paikan päälle oli kuitenkin saapunut mahtavat kannustusjoukot ja hyvillä mielin lähdin Valpu lämmittelemään. Startti sujui ongelmitta, vaikka vähän toki valjaiden kanssa sähläsin ja ne meinasivat uhkaavasti jopa ajautua koppiin. Sain kuitenkin oven kiinni ja pian portti pamahtikin auki. Yllätyksekseni Valpu lähti sieltä kuin salama, ihan samaan aikaan muiden kanssa. Meillä siis on lähdössäkin ollut pientä epävarmuutta, kröhöm. Vasta ekalla pitkällä suoralla Valpu jäi vauhdissa selvästi jälkeen ja takakaarteessa jo todella kauas. Iloisin mielin tyyppi kuitenkin juoksi aina maaliin asti ja olisi jatkanut vielä siitä eteenpäinkin.. Juoksin sitä huutelemaan ja pääsimme onnistuneesti jäähdyttelemään. Valpun aika taisi jäädä sinne 25:n sekunnin reippaasti huonommalle puolen, mutta se onkin ihan toissijaista. Saimme molemmat kivan kokemuksen ja ensi kaudella katselen sitten etanalähtöjä jotta koira pääsisi pinkomaan vertaisessaan seurassa. Tältä kaudelta ne jäivät, kun päätin ettemme kuitenkaan Kartanoa pidemmälle kilpakentille lähde.

Sitten tapahtui suurin elämänmuutoksemme ja muutimme pois Helsingistä. Valpu kotiutui uuteen asuntoon oikeastaan samantien ja mulle napsahti viikko lomaa, joten pääsimme nautiskelemaan lähiympäristön mahtavista ulkoilumaastoista. Täällä siis peltoa ja metsää piisaa. Valpu on päässyt juoksemaan vapaana miltei päivittäin, meillä on ollut kavereita hoidossa ja olemme muutenkin tykästyneet kovasti tähän uuteen ympäristöön. Sanoin muuttaessani tämän olevan väliaikaista, mutta saa nähdä. ;) Ainakaan ihan heti en Helsingin sykkeeseen kaipaa.

Muitakin muutoksia on luvassa, mutta niistä lisää myöhemmin. ;)

Ps. Unohdin päivittää sen edellisessä tekstissäni mainitseman uuden, ihan erilaisen jutun. Valpuri on siis nykyään virallinen, Kennelliiton hyväksymä kaverikoira! :) Oon niin mielettömän ylpeä tästä jutusta ettei sanat riitä. Kävimme viime kevään säännöllisesti muutamassa vanhainkodissa asukkaita piristämässä ja Valpu oli kovin tykätty koirakaveri. Toiminta on nyt meidän osalta tauolla, sillä täällä uudessa kaupungissa ei ole vielä ainakaan ryhmää jonka kanssa vierailla. Mutta toivottavasti jossain vaiheessa pääsisimme tätä tärkeää tehtävää jatkamaan.

Kehäruusuna.

Tänään piipahdimme (tai no piipahdimme on suhteellinen käsite- kuusi tuntia reissuun lopulta käytettiin) Whippet-harrastajien vuotuisessa epävirallisessa näyttelyssä Klaukkalassa. Porukkamme koostui Milli-Villistä, Tiukusta, Sinnasta sekä tietenkin Vompesta omistajineen. Lähdimme matkaan puolilta päivin, sillä laskimme narttujen alkavan joskus yhden maissa. Autossa mulle kuitenkin iski paniikki, että oltais myöhässä (Milli junnuissa, joten ekojen joukossa menossa kehään) ja laitoimme viestiä neljälle eri tuttavalle joiden oletimme jo olevan paikan päällä. Lopulta saimme puhelun (lähellä Klaukkalaa), että menossa olivat vasta urosten valiot. Loppupeleissä odottelimme parisen tuntia narttukehien alkua. :D
Kennelliiton koulutustilat Lahnustiellä ovat aika ahtaat ja valtava koiramäärä tarkoitti sitä, että jouduimme ensin asettamaan häkkimme myyntihuoneen puolelle. Heti sinne astuessamme huomasin siellä sijaitsevan Hannes Lohen geenitutkimuspisteen ja meninkin takki vielä päällä (ja überinnokas Vomppe toisessa kädessä) täyttelemään esitietolomaketta. Valpurin siru oli taas hukassa (kyllä se siellä on, mutten koskaan muista kummalle puolelle rintaa se on valunut) ja lukulaitteestakin patterit loppu, joten Vomppea ei saatu varmistettua. Ei se vissiin ollut niin justiinsa kuitenkaan, koska verinäyte päästiin joka tapauksessa antamaan. Vompen oikeasta jalasta ei suonta löytynyt, mutta vasen pulppusi senkin edestä. Olemme mekin nyt sitten vihdoin mukana tutkimuksessa. Tuli hyvä mieli. :)
Uroskehien jatkuessa ja jatkuessa mentiin etsiskelemään tuttuja ja vaihtamaan kuulumisia. Paljon niitä löytyikin ja Valpu sai pusutella vaikka ketä ihania ihmisiä, joita nähdään liian harvoin. Valpuri on selvästi elementissään whippetnäyttelyissä. Kaipa ne rotukaverit vaan ovat ihan parhaita ja pääasiassa mukavan rauhallisia sekä hiljaisia. Tyttö siis otti lungisti, imuroi nameja (sekä purkan!) lattioilta ja heilutti paljon häntäänsä. Meidän porukasta Milli oli siis ensimmäisenä kehässä ja loisti siellä oikean tähden lailla pokaten lopulta parhaan juniorin tittelin! On se Milli vaan niin kaunis ja ihana vekkuli luonteeltaan. Tiuku pyörähti avoimessa luokassa saaden hyvän arvostelun ja vietti loppuajan häkissä nukkuen. Tiukulla on Vompen kanssa sama ongelma, eli esiintymistä enemmän kiinnostaa namit ja lattian haistelu. Päädyttiin omistajansa kanssa siihen, ettei meistä vaan ole treenaamaan kehäkäyttäytymistä, vaikka jos jonkinlaisten temppujen opettaminen kyllä onnistuu helposti. Valpu ja Sipe osallistuivat käyttöluokkaan, johon sai osallistua kaikki koirat joilla on yksikin käyttötulos. Itse olen niin ylpeä Valpun maastotuloksista sekä ratakirjoista, joten oli aika itsestäänselvää ilmoittaa se käyttikseen. Kehässä rivissä seistessämme hamusi Valpu lähinnä nameja mun taskusta (namipussia en voinutkaan ottaa mukaan, koska tyypin pää olisi sitten ollut vaan siellä) ja näytti tuomarille takalistoaan. Mentiin viereiseen kehään treenailemaan ennen sooloamme, jotta Valpulle muistuisi edes jonkin sortin mielikuva siitä, mitä siellä kehässä kuuluu tehdä. Pöydällä se seisoi jokatapauksessa ihan hyvin (ei se siis muihin koiriin verrattuna seissyt hyvin, ei lähellekään sillä lailla kuin näyttelykuvissa nähdyt poseeraajat), ei ollut aivan katkarapuna yms. Liikkeitä näyttäessä kuitenkin nenä viisti aika pitkälti maata ja kun lässyttämällä sain sen nousemaan, seurasi Valpu mua kuin tokokoira tuijottaen suoraan silmiin. Hehehe. Loppuposessa tuomari neuvoi mua menemään kyykkyyn Valpun eteen ja se näytti ainakin sillä hetkellä toimivan, Valpu seisoi oikein kauniisti ja rauhassa! Loppupeleissä Sinna oli käyttiksen kolmas ja Valpu neljäs (/6). Aika hienosti just ja just sijoituttiin, joten saatiin ihana norsulelu ja nameja. Tässä Valpun mainio arvostelu:

Nice head and expression: good neck. Good top and underline. Good angulations in front and rear. Okay going and coming. She could use more reach in her rear when moving.

Kehästä päästyämme mä suuntasin heti ulos rauhoittumaan ja olin sitä mieltä ettei koskaan enää kehään. Kuitenkin mun mieli aina ajan kanssa sitten muuttuu ja voi olla että taas varsin pian meitä jossain näkee. Tätä kantaa puoltaa myös se, että ostin Vompille maailman kauneimman näyttelyhihnan turkooseilla bling-timanteilla.. Yhteenvedoksi; jos ei oteta meidän kehässäpyörimistä mukaan, päivä oli aivan mahtava. Taas kerran pääsi näkemään mitä erilaisimpia rotumme edustajia sekä läpättämään paskaa kivojen ihmisten kanssa, joita näkee aivan liian harvoin (ainakin talvella). Harrastusrintamalla on tiedossa kevään mittaan agia (paljon!!) ja sitten yks ihan toisenlainen juttu, josta kerron lisää jos se onnistuu. Joskus toukokuussa starttaamme varmaan maastoissa, jos Valpu pysyy terveenä ja sitten kesäkuussa radalla (!!!). Apua! Ratastartti vaatii meiltä vielä muutamat harkat kopituksissa ilmenneiden vaikeuksien takia, mutta mitä nyt kisakalenteria katselin, kesäkuun lopulla olis just hyvän kuuloinen ensikisa. Harrastuksia on meillä paljon, mutta ne onneksi menee tosi hyvin lomittain, niin että vain noin kerta viikkoon vaan harrastetaan. Jossain vaiheessa varmaan tarviin sen toisen koiran, kun ei tää into vieläkään tunnu loppuvan, vaan vain kasvavan. :D

                                          Kuva: Piu Kaiponen

Pieni Punainen Kanadanlippu.

Iski se talvi sitten tänäkin vuonna ja pakkaset ovat paukkuneet jo muutaman viikon. Meille se ei tarkoita muita muutoksia arkeen kuin että agility joudutaan jättämään välistä. Halli jossa treenaamme ei nimittäin ole lämmitetty ja se on kuin pakaste kammio kymmeneltä aamulla.
Valpurin vaaterepertuaari on sen verran mittava (ja toimiva), ettei lenkkejä jouduta lyhentämään kuin vasta parinkymmenen pakkasasteen nurkilla. Näillä 'leudommilla' keleillä koira pärjää pelkällä fleecehaalarilla kunhan liikutaan kokoajan ripeästi. Pakkasen kiristyessä lisätään pipo ja tossut sekä emännälle pilkkihaalari.

Siinä mielessä talvi, lumi ja kylmyys helpottaa meidän liikkumista, että ihmisiä on vähemmän ulkona, joka tarkoittaa taas useampia vapaanapitopaikkoja. Pakkasten paukkuessa lähellä sijaitseva lahti jäätyy ja koirat saavat valtavan temmellyskentän ihan kodin viereen. Vielä ei olla jäälle uskallettu mennä, mutta heti kun saan jotain kautta faktatietoa sen kestävyydestä, tulee lahdesta osa päivittäistä ulkoilureittiämme. Harrastusrintaman puolesta tiedossa on osallistuminen vuosittaiseen Whippet-tapahtumaan. Tänä vuonna saamme jopa edustaa käyttöluokassa, josta olen erityisen ylpeä.