Maastojuoksukilpailuista
Maaliskuisten talvimaastojen jälkeen
minulle realisoitui, että tänä kesänä voisin vihdoin päästä
kilpailemaan myös oman koirani kanssa. Vaikka Valpuri olikin käynyt
ratatreeneissä sekä Hyvinkäällä maastoharjoituksissa, se ei
ollut koskaan juossut parin kanssa. En halunnut ottaa sitä riskiä,
että koira ensimmäisissä kisoissaan häiriköisi pariaan, joten
onneksi pääsimme ystäviemme kanssa koirametsään kokeilemaan
kumppariviehettä kaverin kanssa. Valpu jahtasi siis rättiä sekä
Utun, että Sumun kanssa useampaan kertaan ja tulos oli
toivotunlainen; viehe oli se joka kiinnosti. Siispä ilmoitin
Valpurin Mustialaan ensimmäisiin kilpailuihinsa. Totuttuun tapaan
olin kisapaikalla aivan pihalla ja kyselin neuvoja satunnaisilta
vastaantulijoilta. Vinttikoiraharrastajat ovat onnekseni
osoittautuneet todella ystävälliseksi ja lämpimäksi porukaksi ja
harrastukseen on helppo päästä sisälle. Päivä sujui joutuisasti
ja Valpu pääsi helpotuksekseni finaaliin, eli juoksi hyväksytysti
alkuerän. Itse en lähetyspaikalta nähnyt tarkemmin mitä pellolla
tapahtui ja valitettavasti Valpu pääsi vielä finaalilähdössä
minulta käsistä (pistetään tämä aloittelijan hermostuneisuuden
piikkiin), josta tuli 10% pistevähennys, loppusaaliinaan 446
pistettä ja SA. Tästä siis lähti maastokilpailu-uramme käyntiin.
Mustialasta innostuneina piipahdimme myös Tampereen lähistöllä,
Heinolassa sekä 'kotipellolla' Tuomarinkartanolla. Näistä
viimeisissä osallistuin myös itse apuvoimana kilpailuiden
järjestämiseen. Tehtäväni oli toimia lähettinä kisapellolla,
eli viedä yhden tuomareista pisteet ylituomarin sihteerille, joka
soitti ne edelleen toimistoon. Luvassa oli siis paljon liikuntaa sekä
raitista ulkoilmaa! Tuomari, jonka luona pidin asemaani, oli
tuurikseni whippetihminen ja valmis avaamaan tuomarin tehtäviä sekä
vastaamaan kysymyksiini. Ennen tuota päivää kokemukseni
vinttikoirien maastojuoksusta oli ihan ulkopuolisen pintaraapaisu,
enkä ollut sisäistänyt ollenkaan arvosteluosioita saatika
pisteiden laskua. Päivän aikana koirien suorituksia seuratessani ja
tuomarin kommentteja kuunnellessani huomasin kokoajan ymmärtäväni
ja näkeväni enemmän ja enemmän. Kyllä se vaan niin on, että
kokemuksen (ei vain lukemisen) kautta oppii ja suosittelen jokaiselle
koiriaan kisauttavalle toimihenkilön tehtäviä edes yhden päivän
ajaksi.
Ratajuoksusta
Kuten muistaakseni olen aikaisemmin
täällä maininnut, Valpuri tuli siis minulle alunperin
kotikoiraksi (anteeksi typerä käsite), tarkoittaen ettemme tulisi harrastamaan
tavoitteellisesti mitään. Ensimmäinen yhteinen vuotemme koostuikin
ihan vain ulkoilusta ja erilaisista pentukursseista, jotka eivät
mitenkään liittyneet vinttikoiraurheiluun. Sitten kävi asia A, eli
eksyin Tuulenkoiriin, vinttikoirien omalle foorumille. Innostuin
kahlaamaan kaikki vähänkin kiinnostavat keskustelut niin
afgaaninvinttikoirien turkinhoidosta ratajuoksian treenaamiseen ja
lisäravinteisiin. Foorumin kautta löysin myös muita tietolähteitä
internetissä, jotka selasin läpi.
Asia B, aloin foorumin kautta
tutustumaan whippetharrastajiin (sekä myös muihin vinttikoirarotujen harrastajiin) ihan oikeassa elämässä. Tämä
osoittautuikin sitten krusiaaliksi harrastusuramme lähtökohdaksi.
Aloimme pikkuhiljaa ajautumaan koiranäyttelyihin sekä Kartanolle
viehetreeneihin. Viime keväänä päätin siis ilmoittaa valpurin
maastokilpailuihin. Samalla heräsi ajatus tehdä siellä radallakin
sitten muutakin kuin vain juoksuttaa koiraa käsivieheen perässä
etukaarretta. Aloin siis pistämään Valpua koppiin. Koko kopitus
kaikki veräjät kiinni olikin 'opittu' sitten noin neljässä
kerrassa. Syksyn tullessa vedimme vielä hirmuisen loppukirin ja
Valpu juoksi kaikki kolme koejuoksuaan viimeisissä kolmissa
treeneissä. Ihmettelin miten mä nyt näin helpolla pääsen, kunnes
sitten Hyvinkään toisessa ryhmäkokeessa tökkäsi, enkä olisi
saanut Valpua yksin koppiin. En tiedä mikä koiralle tuli, kun koko
kesän se meni innokkaasti odottamaan kopin etuosaan, myös
soolokokeessaan Hyvinkäällä, joten se ei voinut olla vieraista
kopeistakaan kiinni. Mieleeni tuli heti, että nyt olen käyttänyt
koiraa liikaa treeneissä ja siltä on mennyt into. Onneksi Valpu
kuitenkin juoksi hyvin tämän viimeisenkin kokeen ja saimme tilattua
kilpailukirjat ensi vuodelle. Kuitenkin tämän kopituskatastrofin
seurauksena en laita Valpuria kilpailuihin ennen kuin olen ihan varma
että se menee koppiin. Muutenkin aion höllentää sekä treeni-
että kisamääräämme, jotta koiran into pysyy yllä. Nyt se
kuitenkin osaa perusasiat ja jatko on sitten vain hienosäätöä.
Agilitystä
Huah, nyt sitten pääsemme rakkaimpaan
harrastukseemme.. Oma innostukseni agilityyn juontaa juurensa
luultavasti lapsuuteni hevosteluaikoihin. Olin siis erittäin
innostunut esteratsastuksesta ja se onkin ainoa laji (yksien
koulukisojen ohella), jossa olen kilpaillut. Samoihin aikoihin
ulkoilutin myös naapurustomme kirjavaa koirakuntaa, joiden
liikuttamiseen yhdistin aina sulavasti jokaisen puunrungon ja
luonnonesteen yli hyppyyttämisen. Valpurin saapuessa otinkin heti
seuraavana syksynä selvää pentuagilitykurssesta ja kävimme kaksi
kurssia jo ensimmäisenä yhteisenä talvenamme. Innostus sen kuin
kasvoi huomatessani Valpun olevan todella yhteistyöhaluinen ja ennen
muuta AHNE! Mitään motivointiongelmaa ei koskaan ole ilmennyt, jos
taskustani löytyy nakkia. Seuraavana syksynä pyrimme Itähelsingin
Agilityharrastajiin ja yllätyksekseni pääsimme koetunneille asti.
Valpurilla oli kuitenkin silloin vatsaongelmia ja päädyin
seuraamaan harjoituksia ilman koiraa. Näissä treeneissä kaikki
olivat kuitenkin niin tosissaan, enkä nähnyt sitä iloa ohjaajan ja
koiran työskentelyssä jota itse hain, että päädyin luovuttamaan
paikkamme jollekin enemmän kilpailuorientoituneemmalle. Talvella
jatkoimme harrastusta taas kurssilla ja mietin miten ihmeessä varani
riittävät joka viikkoisiin treeneihin. En kuitenkaan halunnut
luovuttaa agin suhteen, sillä kukaan joka on nähnyt Valpurin
matkalla treeneihin ei voi sanoa etteikö se olisi koiralle 'se'
juttu. Valpu kiskoo hallille, hyppii päin ovea sen ollessa
suljettuna, pusuttelee ohjaajan ja malttamattomana odottelee vuoromme
alkua. Sitten sattumalta eksyin pienen seuran, Munkin seudun
agilityharrastajien, nettisivuille. Otin pitkällä viestillä
yhteyttä kerhon puheenjohtajaan kertoen tavoitteemme, tai siis
niiden puutteen, ja halumme harrastaa lajia ihan silkasta ilosta.
Odotin kieltävää vastausta ja yllätys olikin suuri, kun meidät
kutsuttiin näyttämään taitojamme kesken jo alkanutta kevätkautta.
Pääsimme siis seuraan ja treenaamme nyt ihan omaksi iloksemme
viikottain ympäri vuoden! Minulle tässä harrastuksessa tärkeintä
on se yhdessä tekeminen ja hauskuus. Tottakai haluan oppia
mahdollisimman paljon ja pitää huolen että koira säästyy
vammoilta (meno on välillä liiankin vauhdikasta), mutta
kilpailuihin emme tähtää. Onnekseni olemme päässeet ryhmään,
jonka vetäjä ymmärtää meitä eikä ota turhan vakavasti
esimerkiksi sitä, kun A-esteen alla olevan putken sijasta Valpuri
keekoileekin A:n päällä ja ohjaaja (siis minä) nauran kippurassa
maassa. Tätä meille lisää ja paljon!
(Mitään harrastuskuvia en tekijänoikeuksillisista syistä uskalla valitettavasti tähän liittää.)
