On tapahtunut (lyhyesti); jouduin lopettamaan Binahin aggressiivisuuden takia 9.3.2015. 19.3. syntyi maailmaan maailman hienoin whippet-pentue: Besties X:t, seitsemän tyttölasta.
Pääsiäisen aikoihin sain viestin, että minulle liikenisi yksi näistä tytöistä ja pyöräilinkin (ja vähän junailin) heti Kellokoskelle kuulemaan asiasta lisää. Olin alusta asti varma, että yksi tulee meille. Tunsin sen sisimmissäni, enkä ole ennenkään epäillyt vahvaa intuitiotani. Yllättävintä vierailussa oli se, ettei yksikään pennuista ollut ylitse muiden, vaan kaikki tasaisesti yhtä ihania! Kun kasvattaja sitten kyseli kuka olisi ykkösvaihtoehtoni, en osannut sanoa muuta kuin ehkä fawn ja ehkä Nenu.. Oikeasti värillä ei ole minulle mitään merkitystä, vaan luonteella, ja se kaikista hassuimman näköinen pieni musta sitten valikoitui Valpun pikkusiskoksi. :D Piaf oli osoittanut ihan pienestä saakka temperamenttia sekä aktiivisuutta ja päädyimme sen olevan paras kaveri jo aika vahva luontoiselle Valpurille. Eipä ainakaan jää lapaseksi, sisua ja sinnikkyyttä ei pikkumustalta puutu.
Nimen pennulle olin jo päättänyt; musta olisi Piaf ja fawn Mai. Toukokuussa hain tämän näköisen söpöläisen kotiini:
Piaf osoittautui heti melko mainioksi, tosin aika viiriömäiseksi, tapaukseksi. Autossa se vähän vinkui ja kiipeili olkapäälleni kovin sinnikkäästi (kohti takapenkillä köllivää Valpua?), mutta kun kävimme Tuusulanjärven rannalla ottamassa ensimmäiset kuvat, kulki se reippaasti hihnassa tutkien paikkoja ja kölli jo tyytyväisenä sylissäni. Koska viimeisestä pennustani oli viisi vuotta aikaa, olin varautunut siihen että se syö johdot saaden sähköiskun, tuhoaa kaiken puisen ja tekee tarpeitaan pitkin asuntoa (näistä yhtäkään ei tosin Valpuri ollut toteuttanut). Noh, tarpeita tehtiin kyllä vaihteleviin paikkoihin (mm. pentukaveri Chancen omaan, pehmustettuun telttaan..), mutta tuhoja ei tapahtunut lainkaan. Valpuri oli juurikin niin skeptinen pennun saapumiseen kuin saatoin odottaakin sen hyvin tuntien. Kasvattajan pihalla se ei mennyt lähellekään pentuaitausta tai Piafia, vaan seisoi jäykkänä auton takana. Kotona se oli kyllä samassa huoneessa, mutta Piafin aloitettua parkourhepulit (joiden aikana se hyppeli mm. minua siltanaan käyttäen sohvalle Valpun päälle ja puri sitä jalasta), vanhempi kyllä tajusi että on fiksua siirtyä sänkyyn, johon pentu ei pääse.
Tiesin itsestäni että Piaf tulee nukkumaan sängyssä. Laitoin kyllä sille pesän sängyn laidalle, mutta koska se toki suloisesti pompahteli laitaa vasten pyrkien viereemme, heräsi se aamulla kaulani päältä.. Ulkoilimme heti paljon ja usein tutkien lähinnä Keravan maaseutumuseon maita, jotka alkoivat heti taloni takaa. Myös säät suosivat meitä ja otinkin usein hyvän kirjan sekä piknikviltin mukaan retkillemme. Piaf on ollut ihan pienestä asti vapaana, tietenkin ottaen huomioon turvallisuuden, ja olenkin aina kantanut nameja mukanani. Halusin että se oppii seuraamaan mua tarkasti ja tulemaan luokse vaikka pelkästä katsekontaktista, eli luoksetulo on sen oma valinta ja siitä seuraa paljon kaikkea hyvää. Varmaan Piafin perusluonteella on vaikutusta, mutta edelleen, pian 11kk ikäisenä, sen luoksetulo on luotettava eikä se irtoa koskaan pitkälle.
Piaf on varttunut hyvin hitaasti. Jos mietin taaksepäin, Valpuri näytti ja käyttäytyi hyvin aikuismaisesti jo viisikuukautisena, kun taas Piaf oli vielä aivan pieni pentu.
Okei, kuvat eivät ehkä olleet niitä havainnollistavimpia, koska tämä oli ainoa feissarista löytyvä Valpun kuva tuon ikäisenä.
Piafin sosiaalistaminen sujui myös helposti, sillä Valpun kautta olin jo ehtinyt tutustua isoon joukkoon kivoja aikuisia koiria. Vieraisiin koiriin Piipii suhtautuu vieläkin varauksella, mutta puhuu hyvin koiraa ja minä taas omistajana olen nykyään hyvin tarkka keiden kanssa nämä pääsevät leikkimään. Yhtään huonoa koirakokemusta en muista ja muutaman minuutin tutustumisen jälkeen meno on jo leppoisaa. Koirakaverit ovat todella tärkeitä Piafille, vaikkakin se oma sisko on tuki ja turva. Valpuri ei liiemmin ulkona leiki, mutta jahtaa kyllä ja vieläkin usein nopeampana kaataa Piafin maahan ja pyörittää siellä hurjan mölinän kaikuessa pitkin lähitienoita. Kun näitä keskenään juoksutan, pidän aina lelua mukana, sillä saa nimittäin Valpun huomion pois junnusta.
Kesä ja syksy Keravalla olivat leppoisaa aikaa; ulkoiluja kavereiden kanssa, junamatkoja Helsinkiin sekä mun pitkiä työpäiviä kirjastossa. Piipii sopeutui kaikkeen ja tuntui hyvin tyytyväiseltä elämäänsä. Marraskuussa sitten Valpu alkoi varomaan yhtä tassuistaan (josta poistettiin sittemmin tikun palanen) ja rupesimme ensimmäistä kertaa lenkkeilemään kahdestaan Piafin kanssa. En ollut käynyt liiemmin Keravalla koirapuistoissa, koska muutakin lääniä riitti lähempänä kotia ja koska Valpu ei pienissä puistoissa juokse (Binahia taas eivät aidat rajoittaneet). Nyt kuitenkin leikkiseura oli kaivattua ja pistäydyimmekin puistoissa aina jos siellä oli mukavan oloista koiraporukkaa. Piaf ei ensin meinannut edes tulla portista sisälle, mutta niin kuin jo totesin, lämpeni se kavereille nopeasti. Alkujännityksen jälkeen koirapuistoilu olikin ihan päivän kohokohta ja sinne rynnittiin hihna kireällä mun avuttomista himmailuyrityksistä huolimatta. :D Tämä osoittautui sittemmin elintärkeäksi, sillä joulukuun alussa muutimme takaisin kotikaupunkiini Helsinkiin. Saimme asunnon juuri mun haluamalta alueelta hyvine lenkkeilyreitteineen. Tietenkin Helsingissä koiran kanssa ulkoillessa esiin nousevat heti vapaana ulkoilun haasteet. Citykaneja on joka paikassa ja myöskin autoteitä, puhumattakaan pää junaväylästä aivan kotimme vieressä.. Koska ulkoilureitit lähitienoilla olivat minulle aivan vieraita, teimmekin jo heti joulukuussa pitkiä remmilenkkejä vanhanaikaisen ulkoilukartan opastuksella testaten kaikki kävelymatkan päässä olevat koirapuistot. Vasta mun jo tuskastuttua satuimme löytämään ison, hyväpohjaisen puiston noin kahden kilometrin päästä kodistamme. Heti perään löysimme toisen melkein yhtä hyvän ja oloni helpottui. Kaupungissa mielestäni ideaali lenkki on juurikin 15 minuutin lämmittely ja tarpeiden teko hihnassa, spurtit vapaana ja jäähdyttelymatka kotio. Jos useamman kerran viikossa pääsee vielä autolla metsään/montuille/isompaan puistoon, olen täysin tyytyväinen ulkoiluumme. Tottakai kaipaan Keravan peltoja ja metsiä, joissa vaelsimme päivittäin, mutta olen myös niin kaupunkilainen että joustan tästä ihanuudesta saadakseni kaupungin henkeä ruokkivat palvelut käyttööni.
Sitten Valpurilla alkoi kiima, joskus joulun aikoihin. Ja Piafilla heti kun Valpu alkoi olla taas kuivilla. Huah näitä narttuja. Piafin kiiman aikana sain onneksi lähipiiriltäni apua kuskausten muodossa, eikä juoksuaika siten osoittautunutkaan niin suureksi ongelmaksi. Piaf on vieläkin niin energinen, etten halua pitää sitä levossa (käsittää remmilenkkeilyn) useampaa päivää viikossa. Nyt sitten vihdoin kun juoksuista selvittiin ja hommasin Piipiillekin jo kunnon hikilenkkivaljaat, alkoi täällä pääkallokelit.. Kaikkea ei voi voittaa ja puistojen sulamista odotellaan. Pienen lohdutuksen löysin kuitenkin tänään Viikin pelloilta, jotka ovat ainakin osittain jo sulat.
Tällaista perus (koirallista) arkea on täällä siis riittänyt yllin kyllin. Kerron seuraavaksi (jos muistan) suunnitelmistamme kevättä ja kesää kohden, harrastus- sellaisista lähinnä. :)
