Mitä me puuhailemme?

Maastojuoksukilpailuista

Maaliskuisten talvimaastojen jälkeen minulle realisoitui, että tänä kesänä voisin vihdoin päästä kilpailemaan myös oman koirani kanssa. Vaikka Valpuri olikin käynyt ratatreeneissä sekä Hyvinkäällä maastoharjoituksissa, se ei ollut koskaan juossut parin kanssa. En halunnut ottaa sitä riskiä, että koira ensimmäisissä kisoissaan häiriköisi pariaan, joten onneksi pääsimme ystäviemme kanssa koirametsään kokeilemaan kumppariviehettä kaverin kanssa. Valpu jahtasi siis rättiä sekä Utun, että Sumun kanssa useampaan kertaan ja tulos oli toivotunlainen; viehe oli se joka kiinnosti. Siispä ilmoitin Valpurin Mustialaan ensimmäisiin kilpailuihinsa. Totuttuun tapaan olin kisapaikalla aivan pihalla ja kyselin neuvoja satunnaisilta vastaantulijoilta. Vinttikoiraharrastajat ovat onnekseni osoittautuneet todella ystävälliseksi ja lämpimäksi porukaksi ja harrastukseen on helppo päästä sisälle. Päivä sujui joutuisasti ja Valpu pääsi helpotuksekseni finaaliin, eli juoksi hyväksytysti alkuerän. Itse en lähetyspaikalta nähnyt tarkemmin mitä pellolla tapahtui ja valitettavasti Valpu pääsi vielä finaalilähdössä minulta käsistä (pistetään tämä aloittelijan hermostuneisuuden piikkiin), josta tuli 10% pistevähennys, loppusaaliinaan 446 pistettä ja SA. Tästä siis lähti maastokilpailu-uramme käyntiin. Mustialasta innostuneina piipahdimme myös Tampereen lähistöllä, Heinolassa sekä 'kotipellolla' Tuomarinkartanolla. Näistä viimeisissä osallistuin myös itse apuvoimana kilpailuiden järjestämiseen. Tehtäväni oli toimia lähettinä kisapellolla, eli viedä yhden tuomareista pisteet ylituomarin sihteerille, joka soitti ne edelleen toimistoon. Luvassa oli siis paljon liikuntaa sekä raitista ulkoilmaa! Tuomari, jonka luona pidin asemaani, oli tuurikseni whippetihminen ja valmis avaamaan tuomarin tehtäviä sekä vastaamaan kysymyksiini. Ennen tuota päivää kokemukseni vinttikoirien maastojuoksusta oli ihan ulkopuolisen pintaraapaisu, enkä ollut sisäistänyt ollenkaan arvosteluosioita saatika pisteiden laskua. Päivän aikana koirien suorituksia seuratessani ja tuomarin kommentteja kuunnellessani huomasin kokoajan ymmärtäväni ja näkeväni enemmän ja enemmän. Kyllä se vaan niin on, että kokemuksen (ei vain lukemisen) kautta oppii ja suosittelen jokaiselle koiriaan kisauttavalle toimihenkilön tehtäviä edes yhden päivän ajaksi.

Ratajuoksusta

Kuten muistaakseni olen aikaisemmin täällä maininnut, Valpuri tuli siis minulle alunperin kotikoiraksi (anteeksi typerä käsite), tarkoittaen ettemme tulisi harrastamaan tavoitteellisesti mitään. Ensimmäinen yhteinen vuotemme koostuikin ihan vain ulkoilusta ja erilaisista pentukursseista, jotka eivät mitenkään liittyneet vinttikoiraurheiluun. Sitten kävi asia A, eli eksyin Tuulenkoiriin, vinttikoirien omalle foorumille. Innostuin kahlaamaan kaikki vähänkin kiinnostavat keskustelut niin afgaaninvinttikoirien turkinhoidosta ratajuoksian treenaamiseen ja lisäravinteisiin. Foorumin kautta löysin myös muita tietolähteitä internetissä, jotka selasin läpi.

Asia B, aloin foorumin kautta tutustumaan whippetharrastajiin (sekä myös muihin vinttikoirarotujen harrastajiin) ihan oikeassa elämässä. Tämä osoittautuikin sitten krusiaaliksi harrastusuramme lähtökohdaksi. Aloimme pikkuhiljaa ajautumaan koiranäyttelyihin sekä Kartanolle viehetreeneihin. Viime keväänä päätin siis ilmoittaa valpurin maastokilpailuihin. Samalla heräsi ajatus tehdä siellä radallakin sitten muutakin kuin vain juoksuttaa koiraa käsivieheen perässä etukaarretta. Aloin siis pistämään Valpua koppiin. Koko kopitus kaikki veräjät kiinni olikin 'opittu' sitten noin neljässä kerrassa. Syksyn tullessa vedimme vielä hirmuisen loppukirin ja Valpu juoksi kaikki kolme koejuoksuaan viimeisissä kolmissa treeneissä. Ihmettelin miten mä nyt näin helpolla pääsen, kunnes sitten Hyvinkään toisessa ryhmäkokeessa tökkäsi, enkä olisi saanut Valpua yksin koppiin. En tiedä mikä koiralle tuli, kun koko kesän se meni innokkaasti odottamaan kopin etuosaan, myös soolokokeessaan Hyvinkäällä, joten se ei voinut olla vieraista kopeistakaan kiinni. Mieleeni tuli heti, että nyt olen käyttänyt koiraa liikaa treeneissä ja siltä on mennyt into. Onneksi Valpu kuitenkin juoksi hyvin tämän viimeisenkin kokeen ja saimme tilattua kilpailukirjat ensi vuodelle. Kuitenkin tämän kopituskatastrofin seurauksena en laita Valpuria kilpailuihin ennen kuin olen ihan varma että se menee koppiin. Muutenkin aion höllentää sekä treeni- että kisamääräämme, jotta koiran into pysyy yllä. Nyt se kuitenkin osaa perusasiat ja jatko on sitten vain hienosäätöä.

Agilitystä

Huah, nyt sitten pääsemme rakkaimpaan harrastukseemme.. Oma innostukseni agilityyn juontaa juurensa luultavasti lapsuuteni hevosteluaikoihin. Olin siis erittäin innostunut esteratsastuksesta ja se onkin ainoa laji (yksien koulukisojen ohella), jossa olen kilpaillut. Samoihin aikoihin ulkoilutin myös naapurustomme kirjavaa koirakuntaa, joiden liikuttamiseen yhdistin aina sulavasti jokaisen puunrungon ja luonnonesteen yli hyppyyttämisen. Valpurin saapuessa otinkin heti seuraavana syksynä selvää pentuagilitykurssesta ja kävimme kaksi kurssia jo ensimmäisenä yhteisenä talvenamme. Innostus sen kuin kasvoi huomatessani Valpun olevan todella yhteistyöhaluinen ja ennen muuta AHNE! Mitään motivointiongelmaa ei koskaan ole ilmennyt, jos taskustani löytyy nakkia. Seuraavana syksynä pyrimme Itähelsingin Agilityharrastajiin ja yllätyksekseni pääsimme koetunneille asti. Valpurilla oli kuitenkin silloin vatsaongelmia ja päädyin seuraamaan harjoituksia ilman koiraa. Näissä treeneissä kaikki olivat kuitenkin niin tosissaan, enkä nähnyt sitä iloa ohjaajan ja koiran työskentelyssä jota itse hain, että päädyin luovuttamaan paikkamme jollekin enemmän kilpailuorientoituneemmalle. Talvella jatkoimme harrastusta taas kurssilla ja mietin miten ihmeessä varani riittävät joka viikkoisiin treeneihin. En kuitenkaan halunnut luovuttaa agin suhteen, sillä kukaan joka on nähnyt Valpurin matkalla treeneihin ei voi sanoa etteikö se olisi koiralle 'se' juttu. Valpu kiskoo hallille, hyppii päin ovea sen ollessa suljettuna, pusuttelee ohjaajan ja malttamattomana odottelee vuoromme alkua. Sitten sattumalta eksyin pienen seuran, Munkin seudun agilityharrastajien, nettisivuille. Otin pitkällä viestillä yhteyttä kerhon puheenjohtajaan kertoen tavoitteemme, tai siis niiden puutteen, ja halumme harrastaa lajia ihan silkasta ilosta. Odotin kieltävää vastausta ja yllätys olikin suuri, kun meidät kutsuttiin näyttämään taitojamme kesken jo alkanutta kevätkautta. Pääsimme siis seuraan ja treenaamme nyt ihan omaksi iloksemme viikottain ympäri vuoden! Minulle tässä harrastuksessa tärkeintä on se yhdessä tekeminen ja hauskuus. Tottakai haluan oppia mahdollisimman paljon ja pitää huolen että koira säästyy vammoilta (meno on välillä liiankin vauhdikasta), mutta kilpailuihin emme tähtää. Onnekseni olemme päässeet ryhmään, jonka vetäjä ymmärtää meitä eikä ota turhan vakavasti esimerkiksi sitä, kun A-esteen alla olevan putken sijasta Valpuri keekoileekin A:n päällä ja ohjaaja (siis minä) nauran kippurassa maassa. Tätä meille lisää ja paljon!

(Mitään harrastuskuvia en tekijänoikeuksillisista syistä uskalla valitettavasti tähän liittää.)

Vajaa viikko Mustialan maastokilpailuihin ja emäntää alkaa pikkuhiljaa jännittämään. Toisaalta on luotto siihen, että Valpuri on fyysisesti kunnossa, mutta maastokisoissahan mitä vain voi sattua! Henkisesti uskon kapasiteetin riittävän. Ylikorkeita narttuja lähtee pupun perään kymmenen, eli hirveästi ei kilpakumppaneita näytä olevan. Toivon lähinnä että sää suosii meitä, eli on viileää, ja sitä että koira palaa ehjänä pellolta.
Viime viikon lopulla käväisimme taas Itä-Suomessa ja heitimme molemmat talviturkkimme mäkeen; minä iloisena ja vapaaehtoisesti, Valpuri hieman vastahakoisemmin. Mun oli suoraan sanottuna pakko dipata tyttö mereen, sillä ajomatkalla ilmastoimattomassa autossa tuli todella kuuma. Hirveetä loiskintaa se uintireissu oli ja jonkin aikaa mua katsottiin erittäin pahalla silmällä.. Hiekkakuopilla sitten vedessä lotraaminen oli huomattavasti hauskempaa, kun Valpu tiesi lätäköiden olevan matalia. Tässä todistusaineistoa:

 



Olen tässä jo muutaman vuoden ajan lueskellut asiaa koiran kilpailuihin valmistautumisesta ja yrittänyt sitten soveltaa oppimaani meidän arkeen. Me liikumme paljon ylipäätänsä, sillä mä haluan itsekin pysyä kunnossa. Lenkkimme koostuvat eripituisista kävelylenkeistä, hölkästä, metsässä samoilusta sekä puistoilusta/peltoilusta. Yritän nähdä mahdollisimman paljon koirakavereitamme, joiden kanssa Valpuri tykkää juosta ja leikkiä. Tuntemattomien koirien kanssa puistoillaan harvemmin. Käytän myös hyväkseni koirapuistojen 'off-aikoja', jolloin voin heitellä siellä frisbeetä tai palloa. Vieheharkat ovat varmaan paras mittari kunnon seuraamiseen ja Valpuri on kyllä muutamasta vedosta palautunut todella nopeasti. Hauskin oli huomata Paloheinän treeneissä viileällä kelillä, ettei tyttö kuudenkaan vedon jälkeen edes hengästynyt!

Ruokapuoli koostuu meillä raa'asta lihasta, tosin mulla on aina varuiksi kaapissa säkki nappulaa jota menee silloin kun jääkaappipakastimen lokero näyttää pelkkää valoa. Valpurillahan oli pentuna ongelmia vatsansa kanssa, mutta nykyään sille on kehittynyt ihan loistava sietokyky, enkä edes muista milloin olisi viimeksi ollut löysällä (poislukien hurjan peltorallin jälkeiset ripulit). Viikkoina joihin on sisältynyt paljon raskasta liikuntaa, olen lisännyt ruokaan ihan läskiä. Kolmessa vuodessa koiraa on oppinut lukemaan hyvin (hälyttävää jos ei olisi) ja liikunta sekä ruokailu menee koiraa seuraten. Kuoppailupäivien jälkeen Valpu on kulkenut hihnassa pari päivää, tosin tänään sai juosta muutamat spurtit, huomenna onkin taas Kartanon harkat (=kopitustreenit) ja tiistaina sloughipennun tapaamista sekä agility. Kummasti tätä ohjelmaa näin kesällä riittää. Loppuviikko ladataan sitten akkuja, syödään nopeasti sulavaa ruokaa (ei luita) ja toivotaan että helteet jatkuisivat vasta ensi viikolla!

Sokerina pohjalla on sitten kisojen jälkeisellä viikolla häämöttävä hieronta-aika. Mulla on sellanen tunne, että hirveesti ongelmia ei Valpurin lihaksistosta löydy, mutta tietenkin sieltä voi jotain ylläriä pukata.

 







Olen sitten nähtävästi uinunut talviunilla eikä blogi ole päivittynyt itsestään. Ei se mitään, täällä ollaan edelleen. Mitään isompaa ei oikeastaan meidän elämässä ole tapahtunut, voisi sanoa että kaikki on mennyt oikein hyvin. Valpuri täytti kuukausi sitten kolme vuotta ja juhlimme päivää hiekkakuopilla:

Valpurin rakkain juoksukaveri on kuvassakin näkyvä punainen frisbee. Tyttö on sen omistajana jopa miltei maaninen, eikä suostu päästämään siitä irti. Joudunkin odottamaan kunnes mielenkiinto lelusta hetkeksi herpaantuu ja nappaamaan sen salaa pois. Valpu myös juoksisi tämän perässä varmaan siihen asti että taju menisi kankaalle, joten piilotan frisbeen kuoppailun lopuksi kassiin piiloon. Autossa lelu ei enää kiinnostakaan. Jatkoimme myös vanhaa lempiharrastustamme, eli agilityä, talvella. Valpuri on edelleen yli-innokas, joka välillä tuottaa minulle hieman päänvaivaa, sillä tyttö ehtii jo omavalintaiselle seuraavalle esteelle (yleensä puomi) ennen käskyäni. :D Rataa mennessämme Valpun toilailut alkavat naurattaa niin paljon, että joudumme välillä vähän hengähtämään. Koiralla kuitenkin on selvästi todella hauskaa ja niin voin sanoa milnullakin olevan!
Harrastammekin lajia leikkimielellä ja omaksi iloksi, joten en ole kiinnittänyt suurempaa huomiota kontakteihin sun muuhun hienosäätöön. Kesän ajan treenaamme seurassa ulkokentällä ja saamme myös osallistua vapaavuoroille.
Vinttikoiramaiset harrastukset herätämme talvilevolta ensi viikolla kun pentutreenit starttaavat. Valpurihan ei pentu enää ole, mutta koska emme ole edes kokeilleet kopista lähtöä, on se paras hoitaa käsivieheen kanssa. Sen jälkeen olisi luvassa sitten kokonainen kierros moottorivieheen perässä. Me edistymme hitaasti, mutta varmasti. Maastopuolella olemme siinä mielessä paremmassa tilanteessa, että Valpu starttaa ensimmäisissä kilpailuissaan kolmen viikon päästä. Pääsimme jokunen viikko sitten harjoittelemaan juoksemista kaverin kanssa ja se meni niin hyvin, että uskalsin ilmoittaa kisoihinkin. Treenarina olen vieläkin ihan aloittelija ja todella epävarma siitä missä mennään. Valpu on kuitenkin liikkunut kevään kiiman jälkeen paljon vapaana, eikä sitä oikeastaan lannista kuin kuumuus. Huomenna testaankin palautusjuomaa agitreenien jälkeen.
Näyttelyt ovat meidän osalta aika pitkälti pulkassa tai ainakin tauolla. En ole itse harrastukselle niin kovasti syttynyt, että haluaisin sen enempää tapahtumien perässä reissata. Kesän aikana osallistumme varmaan muutamiin lähitienoon karkeloihin, mutta kyllä tämä juoksutouhu on enemmän minut vienyt mukanani! Päivittelen varmaan seuraavalla kerralla sitten kisakuulumisia.. Huh, jännittää jo nyt!!

Alkusyksy siis!

Meillä on mennyt pari viime kuukautta todella vauhdikkaasti! Ollaan tavattu monia whippetkavereita, tarkoittaen sitä että Valpuri on saanut olla omassa elementissään, eli juosta, juosta ja vielä juosta. Sekä välillä kaulailla, pusutella sekä painia.
Lisäksi ollaan elvytelty vinttikoiraharrastuksia, eli kävimme Hyvinkäällä kokeilemassa maastoja sekä useamman kerran Kartanon rataharkoissa (pentujen..). Hyvinkäällä Valpuri ei taaskaan näyttänyt välittävän tuon taivaallista siitä että muut juoksivat ja moottori jyrsälsi, sen sijaan tyytyi istuskelemaan kuninkaallisesti sekä tarkkailemaan mahdollisia leikkikavereita. Mietin jo että mitähän tästäkin tulee, mutta onneksi sain paljon apua sekä neuvoja mm. Valpurin emän kasvattajalta sekä usealta muulta taholta. Meidän vuoromme tullessa tyttö ei tosiaan tajunnut ollenkaan miksi seisomme nurmikolla ja mä kuiskailen 'pupu' sanaa korvaan.. Kuitenkin alkuihmetyksen jälkeen, syöksyi hän salamana perään ja heitti koko keikan oikomatta tai keskeyttämättä. Koitoksen jälkeen huomasin selvästi ettei Valpuri ollut todellakaan joutunut aikaisemmin näin rankkaan rasitukseen, suorastaan tärisi hetken, mutta sain onneksi hyvät venyttelyohjeet joita käytettiin sitten taas kotona illalla. Jäi tosi hyvä mieli harkoista ja seuraavaksi pitäisi sitten kokeilla parin kanssa juoksua, en todellakaan aio ilmoittaa Valpuria kisoihin ennen kuin voin olla varma että se on viehevarma eikä häiriköi paria.
Kartanolla ollaan myös koettu selvää edistymistä. Nyt jo radan vierellä viehe kiinnostaa kovasti, viimeksi tosin se moottori, joka ennen oli aika pelottava.. Mietin että kokeilisimmeko jo ensi kerralla kopitusta, toisaalta meitä on kannustettu kokeilemaan sitä mahdollisimman pikaiseen, mutta sitten taas en halua että Valpuri ei tiedä yhtään mitä ollaan tekemässä ja jää siihen kopin viereen. Kaikki vinkit ovat siis tervetulleita!

Näytelmäuraa jatkoimme Kouvolassa 18/8. tuomarina Tino Pehar. Valpuri oli avoimen luokan toinen saaden eri:n ja SA:n. Ei paha!
' Nice in type. Good proportions. Good head. Exc. outline. Exc. front. Moves with enough drive.'
Kiva kuulla, mutta jäi vähän orpo olo. Jotenkin toivoisin että tuomari olisi perusteellisempi ja siksi pidän erityisesti kasvattajatuomareista. Mutta mikä mä oon sanomaan, kun ollaan vasta aloittelijoita tällä alalla.

Muuten Valpurilla tuntuu olevan teini-ikä vihdoin ohitse! Voidaan siis tavata kaikenlaisia kavereita ilman huolta että tyttö pyörittää niitä liikaa maassa.. Kuonokoppaakaan emme ole pahemmin tarvinneet, vaan leikit ovat sujuneet hyvässä yhteisymmärryksessä. Tiuku-whippetin kanssa alkaa jo muodostua jonkinlaista sidettä, tänäänkin tytöt niin kivasti leikkivät ja hoitivat toisiaan.

Siis kohti uusia koitoksia! Maanantaina harkat ja seuraava näyttely Jyväskylässä joskus hamassa tulevaisuudessa!

Näyttelyarvosteluja

No niin, ensiksi arvostelu Mustialasta 3.6.2012, tuomarina Molly Rule-Steele, Australia:
Avo-ERI
'Large, white bitch. Pleasing head, eye. Sharp neck-> shoulder. Well layed shoulder. Good return upper arm. Good depht to chest. Good tuck up to loin. Moderate angulation. Moves true going. Coming her wrists are loose. Moves well in profile. Like more reach.'

Sitten Kartanolta 22.7.2012, tuomarina Birgit Wamberg, Tanska:
Avo-ERI
'Classic head. Well developed body. Well laid shoulders. Good spring of rib. Very nicely arched topline. Short silky coat. Very nice lines in silhouette. Strong thighs, elegant bone. Broad loin rand croup. Well set tail. Moves with a balanced stride, not quite true coming.'

Sateisena maanantaina toukokuun lopulla pääsimme Tuomarinkartanolle ottamaan Valpurista virallisen mitan. Olin ottanut myös näyttelyhihnan ja muuta sälää mukaan optimistisesti ajatellen että ehtisimme myös näyttelytreeneihin, mutta ehei, kuuden koiran mittaamiseen menikin kaksi tuntia! Onneksi oli mukavaa seuraa eikä odottelu tuntunut niin pitkältä.
Valpuria kammoksutti mittauspöytä, veikkaisin johtuvan siitä että huone oli muutenkin pieni ja täynnä ihmisiä. Ensin tyttö kyyristeli ja tärisi, enkä saanut antaa edes nameja, mutta silittelyn ansiosta onneksi rentoutui ja jopa seisoi ihan kivasti siinä- tuloksena 48,5 cm, eli pienempi kuin olin odottanut! Tässä huomaa taas miten silmä hämää, Valpuri on sen verran raamikas ja kuiva, että näyttää isommalta kuin on.
Meillä ovat nämä juoksutouhut jääneet kyllä tältä keväältä totaalisen pois, ihan omistajan epäaktiivisuudesta johtuen. Voin jo tunnustaa että ennen kuin saan ajokortin, me tuskin tulemme käymään treeneissä kovin tiuhaan. Mutta misseilemässä sentäs käytiin!
Eli olimme Whippet-Harrastajien erikoisnäyttelyssä 3.6. Mustialassa Forssan lähellä. Hienosti saatiin reissu järjestymään Annan ja poikien matkassa, ei mukavammin voi reissata kuin hyvässä seurassa mahtavin varustein= tilava auto ja näyttelyteltta! Saavuimme paikan päälle yhdeksän maissa aamulla ja aloimme pystyttämään katosta. Mä sain epäonnekseni verta virtaavan haavan sormeeni joka on vieläkin auki, mutta onneksi löysin myös laastarin.. :) Valkoiseen näyttelyhihnaan valitettavasti tuli pari epäilyttävää läikkää, mutta ei sitä kukaan huomannut!
Koiran kanssa lähinnä istuskeltiin teltassa, siellä oli juuri mukavan trooppinen ilmasto ja lämmin vaikka taivaalta tulikin pisara jos toinen. Tapasin mukavia ihmisiä ja paaaljon uusia koiria seuraten samalla urosten kehää joka oli siinä edessämme. Myös Valpurin kasvattaja Taru oli paikalla ja menimme sitten peräkkäin avointen narttujen kehään. Mulla on aivan kamala esiintymiskammo (kaikki ystävät tietävät miten panikoin ja tärisen), mutta tällä kertaa se ei onneksi jostain syystä vaivannut. Jännitys ei tuntunut myöskään tarttuvan Vomppeen joka käyttäityi juuri niinkuin kuuluukin! Ainoa ettei se malttanut seistä kauniisti kovin kauaa paikoillaan. Tuomarina toimi australialainen Molly Rule-Steele, josta pidin paljon. Näin keltanokalle on mukavaa kun tuomari on tosi rauhallinen sekä avustaa pöydällä. Valpuri siis seisoi nätisti juuri sen ajan kun käytin lihapullaa sen nenän edessä, heti kun annoin herkun, se veti jalat alleen ja näytti katkaravulta! ;,D Tuomari siis siirteli jalkoja ja tunnusteli tosi tarkasti. Mulle oltiin vinkattu että liikkeet takaa ja edestä pitäisi näyttää hitaasti, eli koiran kanssa kävellen. Mentiin sitten ees taas ja lähdettiin ravaamaan ympyrää, jonka jälkeen tuomari sanoi että näyttää vauhdissa paljon paremmalta, menkää uudestaan! Ainakaan ei tullu kylmä kun liikuttiin niin paljon. Näin saimme sitten eri:n, joita ei tällä kertaa annettu kamalan paljon, varsinkaan junnu/nuortenluokissa. Loppupeleissä ei sijoituttu, mutta oli silti mukavaa taas pyörähtää kehässä. Lisäksi saimme hyvää palautetta kasvattajalta, joka ihan oikeasti nostatti mun itsetuntoa kovasti! Kiitos Taru! Tässä Valpuri kehässä, kuvaajana Maisa Kauniskangas:

Minut tuntien arvostelu ei just tähän hätään löydy, mutta lisään sen tänne kun tulee eteen!
Seuraavaksi meillä on vuorossa Tuomarinkartanon vinttarinäyttely heinäkuun lopulla, oikeastaan mulla olisi intoa mennä jo aikaisemmin kehään, mutta impulsiiviselle ihmiselle ei sovi se että ilmoittautuminen on ainakin kuukautta ennen! :)
Muuten meininki on frisbeen heittoa (ai, se on niin rakas!), kävelyä, metsäilyä, hölkkäämistä ja pyöräilyä, toivottavasti pääsemme tapaamaan paljon sekä rotu- että muitakin kavereita lähiaikoina!

21/5/2012

Kesä luetaan alkaneeksi silloin kun mamma kulkee toppi päällä ja Valpurille tulee kuuma ihan vaan ulkona ollessa!

Kevät on ollut tytölle mitä onnellisinta aikaa, kun mä olen lukenut pääsykokeisiin ja loppuajan oikeastaan ulkoillut koiran kanssa. Olen monen vuoden tauon jälkeen taas innostunut valokuvaamaan ja Valpurinkin sivut tulevat vastaisuudessa päivittymään kuvista! Valokuvaajana mua kiinnostaa koiran syvimmän olemuksen ja yksityiskohtien pyydystäminen. Perus pokkarilla varsinkin tuo viimeinen kohta on hieman haastava toteuttaa, mutta niinkuin sanotaan, yrittänyttä ei laiteta!
Olemme siis molemmat nauttineet ulkoilusta täysin sydämin. Koska mä olen aika menevä ihminen, me vaelletaan välillä ihan hurjiakin matkoja. Nopeus tietenkin vaihtelee, enkä ikinä katso lenkin pituutta, mutta kotiin tullessa ihan tuntee liikkuneensa. Mulla on vaan sama vaiva kuin koiralla, eli en kestä kesähelteitä kamalan hyvin. Luulen että tullaan kovastikin liikkumaan rannan tuntumassa jossa kävisi edes pienoinen tuulenvire, jos vain mahdollista.
Huomenna minut siis päästetään pitkästä piinasta ja saan taidehistorian pääsykokeet alta pois. Sitten katsomme olosuhteita (ja rahatilannetta) ja niistä riippuen lomailemme vähän tai paljon.. Tulossa olevia koiramaisia tapahtumia on nyt ainakin Valpurin virallinen mittaus Tuomarinkartanolla 28.5. (olen laskenut että siihen mennessä juoksujen pitäisi olla ohi ja uskallamme taas koirienilmoille) ja Whippet-näyttely 3.6. Avoimeen luokkaan oli ilmoittautunut huimat 30 narttua, mahtavaa, mutta samalla niin jännittävää! Tiedän että meillä on kauniisti seisomisen suhteen vielä paljon treenattavaa, mutta toivottavasti osaisimme edes hieukan enemmän silloin kahden viikon kuluttua!