Kaksi on hyvä määrä whippetejä.

Koulun puolesta kirjoittelimme kirjallisuusblogia, jonka johdosta innostuin taas päivittelemään tätä koirienkin omaa sellaista.

On tapahtunut (lyhyesti); jouduin lopettamaan Binahin aggressiivisuuden takia 9.3.2015. 19.3. syntyi maailmaan maailman hienoin whippet-pentue: Besties X:t, seitsemän tyttölasta.

Pääsiäisen aikoihin sain viestin, että minulle liikenisi yksi näistä tytöistä ja pyöräilinkin (ja vähän junailin) heti Kellokoskelle kuulemaan asiasta lisää. Olin alusta asti varma, että yksi tulee meille. Tunsin sen sisimmissäni, enkä ole ennenkään epäillyt vahvaa intuitiotani. Yllättävintä vierailussa oli se, ettei yksikään pennuista ollut ylitse muiden, vaan kaikki tasaisesti yhtä ihania! Kun kasvattaja sitten kyseli kuka olisi ykkösvaihtoehtoni, en osannut sanoa muuta kuin ehkä fawn ja ehkä Nenu.. Oikeasti värillä ei ole minulle mitään merkitystä, vaan luonteella, ja se kaikista hassuimman näköinen pieni musta sitten valikoitui Valpun pikkusiskoksi. :D Piaf oli osoittanut ihan pienestä saakka temperamenttia sekä aktiivisuutta ja päädyimme sen olevan paras kaveri jo aika vahva luontoiselle Valpurille. Eipä ainakaan jää lapaseksi, sisua ja sinnikkyyttä ei pikkumustalta puutu.

Nimen pennulle olin jo päättänyt; musta olisi Piaf ja fawn Mai. Toukokuussa hain tämän näköisen söpöläisen kotiini:

Piaf osoittautui heti melko mainioksi, tosin aika viiriömäiseksi, tapaukseksi. Autossa se vähän vinkui ja kiipeili olkapäälleni kovin sinnikkäästi (kohti takapenkillä köllivää Valpua?), mutta kun kävimme Tuusulanjärven rannalla ottamassa ensimmäiset kuvat, kulki se reippaasti hihnassa tutkien paikkoja ja kölli jo tyytyväisenä sylissäni. Koska viimeisestä pennustani oli viisi vuotta aikaa, olin varautunut siihen että se syö johdot saaden sähköiskun, tuhoaa kaiken puisen ja tekee tarpeitaan pitkin asuntoa (näistä yhtäkään ei tosin Valpuri ollut toteuttanut). Noh, tarpeita tehtiin kyllä vaihteleviin paikkoihin (mm. pentukaveri Chancen omaan, pehmustettuun telttaan..), mutta tuhoja ei tapahtunut lainkaan. Valpuri oli juurikin niin skeptinen pennun saapumiseen kuin saatoin odottaakin sen hyvin tuntien. Kasvattajan pihalla se ei mennyt lähellekään pentuaitausta tai Piafia, vaan seisoi jäykkänä auton takana. Kotona se oli kyllä samassa huoneessa, mutta Piafin aloitettua parkourhepulit (joiden aikana se hyppeli mm. minua siltanaan käyttäen sohvalle Valpun päälle ja puri sitä jalasta), vanhempi kyllä tajusi että on fiksua siirtyä sänkyyn, johon pentu ei pääse.

Tiesin itsestäni että Piaf tulee nukkumaan sängyssä. Laitoin kyllä sille pesän sängyn laidalle, mutta koska se toki suloisesti pompahteli laitaa vasten pyrkien viereemme, heräsi se aamulla kaulani päältä.. Ulkoilimme heti paljon ja usein tutkien lähinnä Keravan maaseutumuseon maita, jotka alkoivat heti taloni takaa. Myös säät suosivat meitä ja otinkin usein hyvän kirjan sekä piknikviltin mukaan retkillemme. Piaf on ollut ihan pienestä asti vapaana, tietenkin ottaen huomioon turvallisuuden, ja olenkin aina kantanut nameja mukanani. Halusin että se oppii seuraamaan mua tarkasti ja tulemaan luokse vaikka pelkästä katsekontaktista, eli luoksetulo on sen oma valinta ja siitä seuraa paljon kaikkea hyvää. Varmaan Piafin perusluonteella on vaikutusta, mutta edelleen, pian 11kk ikäisenä, sen luoksetulo on luotettava eikä se irtoa koskaan pitkälle.

Piaf on varttunut hyvin hitaasti. Jos mietin taaksepäin, Valpuri näytti ja käyttäytyi hyvin aikuismaisesti jo viisikuukautisena, kun taas Piaf oli vielä aivan pieni pentu.

Valpu 5kk

Piaf 5kk

Okei, kuvat eivät ehkä olleet niitä havainnollistavimpia, koska tämä oli ainoa feissarista löytyvä Valpun kuva tuon ikäisenä.

Piafin sosiaalistaminen sujui myös helposti, sillä Valpun kautta olin jo ehtinyt tutustua isoon joukkoon kivoja aikuisia koiria. Vieraisiin koiriin Piipii suhtautuu vieläkin varauksella, mutta puhuu hyvin koiraa ja minä taas omistajana olen nykyään hyvin tarkka keiden kanssa nämä pääsevät leikkimään. Yhtään huonoa koirakokemusta en muista ja muutaman minuutin tutustumisen jälkeen meno on jo leppoisaa. Koirakaverit ovat todella tärkeitä Piafille, vaikkakin se oma sisko on tuki ja turva. Valpuri ei liiemmin ulkona leiki, mutta jahtaa kyllä ja vieläkin usein nopeampana kaataa Piafin maahan ja pyörittää siellä hurjan mölinän kaikuessa pitkin lähitienoita. Kun näitä keskenään juoksutan, pidän aina lelua mukana, sillä saa nimittäin Valpun huomion pois junnusta.

Kesä ja syksy Keravalla olivat leppoisaa aikaa; ulkoiluja kavereiden kanssa, junamatkoja Helsinkiin sekä mun pitkiä työpäiviä kirjastossa. Piipii sopeutui kaikkeen ja tuntui hyvin tyytyväiseltä elämäänsä. Marraskuussa sitten Valpu alkoi varomaan yhtä tassuistaan (josta poistettiin sittemmin tikun palanen) ja rupesimme ensimmäistä kertaa lenkkeilemään kahdestaan Piafin kanssa. En ollut käynyt liiemmin Keravalla koirapuistoissa, koska muutakin lääniä riitti lähempänä kotia ja koska Valpu ei pienissä puistoissa juokse (Binahia taas eivät aidat rajoittaneet). Nyt kuitenkin leikkiseura oli kaivattua ja pistäydyimmekin puistoissa aina jos siellä oli mukavan oloista koiraporukkaa. Piaf ei ensin meinannut edes tulla portista sisälle, mutta niin kuin jo totesin, lämpeni se kavereille nopeasti. Alkujännityksen jälkeen koirapuistoilu olikin ihan päivän kohokohta ja sinne rynnittiin hihna kireällä mun avuttomista himmailuyrityksistä huolimatta. :D Tämä osoittautui sittemmin elintärkeäksi, sillä joulukuun alussa muutimme takaisin kotikaupunkiini Helsinkiin. Saimme asunnon juuri mun haluamalta alueelta hyvine lenkkeilyreitteineen. Tietenkin Helsingissä koiran kanssa ulkoillessa esiin nousevat heti vapaana ulkoilun haasteet. Citykaneja on joka paikassa ja myöskin autoteitä, puhumattakaan pää junaväylästä aivan kotimme vieressä.. Koska ulkoilureitit lähitienoilla olivat minulle aivan vieraita, teimmekin jo heti joulukuussa pitkiä remmilenkkejä vanhanaikaisen ulkoilukartan opastuksella testaten kaikki kävelymatkan päässä olevat koirapuistot. Vasta mun jo tuskastuttua satuimme löytämään ison, hyväpohjaisen puiston noin kahden kilometrin päästä kodistamme. Heti perään löysimme toisen melkein yhtä hyvän ja oloni helpottui. Kaupungissa mielestäni ideaali lenkki on juurikin 15 minuutin lämmittely ja tarpeiden teko hihnassa, spurtit vapaana ja jäähdyttelymatka kotio. Jos useamman kerran viikossa pääsee vielä autolla metsään/montuille/isompaan puistoon, olen täysin tyytyväinen ulkoiluumme. Tottakai kaipaan Keravan peltoja ja metsiä, joissa vaelsimme päivittäin, mutta olen myös niin kaupunkilainen että joustan tästä ihanuudesta saadakseni kaupungin henkeä ruokkivat palvelut käyttööni.

Sitten Valpurilla alkoi kiima, joskus joulun aikoihin. Ja Piafilla heti kun Valpu alkoi olla taas kuivilla. Huah näitä narttuja. Piafin kiiman aikana sain onneksi lähipiiriltäni apua kuskausten muodossa, eikä juoksuaika siten osoittautunutkaan niin suureksi ongelmaksi. Piaf on vieläkin niin energinen, etten halua pitää sitä levossa (käsittää remmilenkkeilyn) useampaa päivää viikossa. Nyt sitten vihdoin kun juoksuista selvittiin ja hommasin Piipiillekin jo kunnon hikilenkkivaljaat, alkoi täällä pääkallokelit.. Kaikkea ei voi voittaa ja puistojen sulamista odotellaan. Pienen lohdutuksen löysin kuitenkin tänään Viikin pelloilta, jotka ovat ainakin osittain jo sulat.

Tällaista perus (koirallista) arkea on täällä siis riittänyt yllin kyllin. Kerron seuraavaksi (jos muistan) suunnitelmistamme kevättä ja kesää kohden, harrastus- sellaisista lähinnä. :)

 

Kävikin sitten niin, että meille muutti saluki.

Olen haaveillut salukista aina, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. Salukissa on kiteytynyt jotenkin koko koiramaailman eleganssi ja ne ovat mielestäni vaikuttaneet jopa epäkoiramaisilta; villeiltä ja vapailta (ja sitä ne ainakin tämän yhden salukin otannalla ovatkin!). Jos rinnastaisin koirat hevosiin, olisi saluki ehdottomasti lapsesta saakka ihailemani arabialainen. Ja samoilta seuduiltahan ne ovatkin kotoisin. Valpurin tultua taloon olen sitten päässyt tutustumaan rotuun lähemmin. Näiden neljän vuoden aikana olen jututtanut ties kuinka monia salukinomistajia ja kysellyt kaikki mahdolliset mieleen nousseet kysymykset miten naiiveilta ne ikinä ovatkaan vaikuttaneet. Kuitenkin tämä lähestymistapa on tuntunut toimivan ja olen saanut kuulla ties kuinka monia salukimaisia tarinoita niin hyvässä kuin pahassakin. Tuntuu että rodun sisällä luonteissa on todella paljon variaatioita, joka saikin minut epäröimään. Mitä jos juuri minulle tulisi pelokas tai agressiivinen koira? Pärjäisinkö nuoren, ison tyypin kanssa, joka vaatisi ihan hirmuisesti liikuntaa (vapaana), tekisi mahdollisesti kotona suurempaakin remonttia ja saattaisi kärsiä pahasta eroahdistuksesta? Sen itsestäni tiesin, että pinna minulla on pitkä kuin nälkävuosi ja huumorintajua riittää ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Olin miettinyt Valpurille kaveria jo pidemmän aikaa. Olen aina ajatellut että koiralla pitää olla lajitoveri ja vinttikoiralla juoksukaveri. Muutettuani pois Helsingin urbaanista sykkeestä aloin ihan tosissani seurailemaan ilmoituksia kotia etsivistä vinttikoirista ja aika äkkiä silmiini pisti ilmoitus Binahista. En heti ottanut kasvattajaan kuitenkaan yhteyttä, mutta huomasin ajattelevani koiraa alituiseen. Niin kaunis oli sen kuvasta läpitunkeva katse ja niin surullinen tilanne laumassaan vanhempien narttujen kiusaamana. En ehkä ollut ihan tosissani miettinyt salukin ottamista, vaan toisen whippetin. Kirjoitin kuitenkin Binahista kyselyn, ehkä ajatellen saavani kieltävän vastauksen tai tytöstä paljastuvan jotain sellaisia piirteitä, jotka ehdottomasti poissulkisivat sen ottamisen. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut, vaan päin vastoin. Meillä synkkasi heti kasvattajan kanssa tosdella hyvin ja hän kertoi erittäin totuudenmukaisesti koirasta kaiken mahdollisen, mitään kaunistelematta. Hän kannusti minua tutustumaan rotuun vielä tarkemmin ja miettimään rauhassa. Lopulta kuitenkin nakkasimme Valpurin autoon ja matkustimme tyttöä tapaamaan. Ainoa ehdoton syy, jonka takia olisin samantein hylännyt ajatuksen Binahista, olisi ollut se ettei Valpurin kanssa olisi synkannut. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan koirat erittäin rauhallisesti tekivät tuttavuutta keskenään eikä pellollakaan vapaana esiintynyt muilutusta. Jatkoimme yhteydenpitoa ja Binah saapui meille koeajalle muutaman viikon päästä.  

 

Binsku osoittautui erittäin reippaaksi tapaukseksi. Se jäi meille nätisti ja koirat hakeutuivat aika saman tien toistensa läheisyyteen. Valpun ja Binahin luonteet eivät ihan täysin kohtaa siinä mielessä että niillä olisi yhteisiä paineja tai lelun repimisiä. Molemmat leikkivät sisällä, mutta vierekkäin ja omilla leluillaan. Ulkonakaan tytöt eivät ota kontaktia leikkien tai painien, mutta juoksevat tukka putkella yhdessä (Valpuri ajaen Binskua) ja tutkivat maastoa yhdessä. Tavallaan odotin leikkimistäkin, mutta kaikkea ei kai voi vaatia? Laumautumista on kuitenkin tapahtunut, mikä on nähtävissä ehkä vähän ikävämmissä merkeissä. Valpu ja Binah siis tykkäävät yhdessä jahdata ja muiluttaa pienempiään. Tämä on kuitenkin jäänyt vain yhteen kertaan ja kerrasta on opittu, enää en päästä tuollaisia tilanteita syntymään. Noh, joka tapauksessa tytöt saavat ulkoilla paljon vapaana ja painella omaa tahtiaan menemään. Binah ei pysy lähelläni, jonka takia saan tarkkaan valita ajan ja paikan jolloin/jossa ulkoillaan. Onneksi lähiseuduilla lääniä piisaa. Kotona Binah on ollut nätisti, ensimmäisten viikkojen muutaman protestipissan jälkeen ei ole tapahtunut tuhoja. Kerron myöhemmin lisää tytön luonteesta, nyt iski vain pikainen inspis päivittää kuulumisiamme. :) Kamera on ollut lenkeillä mukana valitettavan vähän, sillä olen metsässä keskittynyt lähinnä pitämään silmät ja korvat avoinna vastaantulevien koirien varalta. Binskis on niiiin paljon Valpuri valppaampi ja korkeampi, että saan olla todella skarppina jottei häiriköidä muiden lenkkeilyrauhaa.

Hui hai, helmikuussa viimeksi olen täällä kuulumisiamme jakanut. Taitaa olla aika päivittää, sillä paljon on tapahtunut. :)

Kevät meni meillä ihan perusmeiningillä ja ilmoittelin Valpua heti kauden ensimmäisiin maastokisoihin odottavin mielin, sillä Valpuri oli koko kevään jumppaillut reippaasti ja ennenkaikkea pysynyt terveenä.

                                          c. Anni Huuskonen

Ensimmäinen koitoksemme otti paikkansa Iitissä kalseassa ja osittain räntäsateisessakin säässä. Hiekkakuopat näyttivät kuitenkin olevan hyvässä kunnossa, eikä rata vaikuttanut liian haastavalta. Samaa ajatteli Valpuri. Likka lähti salamana vauhtiin, mutta päättelikin vieheen kulun omalla tavallaan ja ennusti sen tulevan takaisin heti ensimmäisen kumpareen takaa. Miksi vaivautua kiertämään pidempää reittiä, kun pupu todistettavasti ei katoa kuopan reunojen yli? Tämä ajatuskuvio jatkui sitten radan loppuun saakka, eikä pisteitä tainnut kertyä edes kahta sataa Valpurin pottiin. Koska ilma oli kurja, eikä kisoja tehnyt mieli seurata jäätävässä sateessa, olin tavallaan helpottunut ettei meidän matkaseuralaisenkaan pisteet finaaliin asti riittäneet ja pääsimme kotiin viettämään vappua tiukasti vilttiin kääriytyneinä.
Heti seuraavana viikonloppuna koitti toiset kisat Mustialassa, jolloin taas sää meitä suosi ja kevätaurinko helotti taivaalta. Valpuri juoksi nopean whippetin parina ja yli puoleen väliin meno näyttikin todella hyvältä ja koirat kirmasivat rinta rinnan. Tyypit katosivat kumpareen taakse, näkyviin tuli taas ensin viehe, sitten kilpakumppani, mutta ei yhtään Valpuria. Kaverin päästessä maaliin rättiä retuuttamaan, ilmestyi kumpareen takaa ensi valtavat, hörössä olevat korvat ja sitten kovin ihmeissään ja täpinöissään pupua etsivä, tutun näköinen koira. Valpu oli siis kadottanut vieheen ja loppupeleissä keräsi 31 pistettä. Päätin tämän suorituksen jäljiltä laittaa maastoilumenot tältä kaudelta pulkkaan ja siirtyä suosiolla ovaalille.

Kartanon tiistaiharkoissa eivät säät meitä suosineet ja parikin kertaa harkat jouduttiin keskeyttämään rankan sateen vuoksi. Valpu sai kuitenkin kesäkuussa pari onnistunutta ryhmälähtöä, joten uskalsin ilmoittaa koiran ensimmäisiin ratakilpailuihinsa, Kartanon kannun kyljessä järjestettävään sijoituskilpailuun. Valpun matka 350m hujahti täyteen kuuden koiran mittelöön ja valitettavasti kaikki muut kilpakumppanit olivat ratalinjaisia, joten tiesin Valpun näkevän pelkät perävalot. Iloksemme paikan päälle oli kuitenkin saapunut mahtavat kannustusjoukot ja hyvillä mielin lähdin Valpu lämmittelemään. Startti sujui ongelmitta, vaikka vähän toki valjaiden kanssa sähläsin ja ne meinasivat uhkaavasti jopa ajautua koppiin. Sain kuitenkin oven kiinni ja pian portti pamahtikin auki. Yllätyksekseni Valpu lähti sieltä kuin salama, ihan samaan aikaan muiden kanssa. Meillä siis on lähdössäkin ollut pientä epävarmuutta, kröhöm. Vasta ekalla pitkällä suoralla Valpu jäi vauhdissa selvästi jälkeen ja takakaarteessa jo todella kauas. Iloisin mielin tyyppi kuitenkin juoksi aina maaliin asti ja olisi jatkanut vielä siitä eteenpäinkin.. Juoksin sitä huutelemaan ja pääsimme onnistuneesti jäähdyttelemään. Valpun aika taisi jäädä sinne 25:n sekunnin reippaasti huonommalle puolen, mutta se onkin ihan toissijaista. Saimme molemmat kivan kokemuksen ja ensi kaudella katselen sitten etanalähtöjä jotta koira pääsisi pinkomaan vertaisessaan seurassa. Tältä kaudelta ne jäivät, kun päätin ettemme kuitenkaan Kartanoa pidemmälle kilpakentille lähde.

Sitten tapahtui suurin elämänmuutoksemme ja muutimme pois Helsingistä. Valpu kotiutui uuteen asuntoon oikeastaan samantien ja mulle napsahti viikko lomaa, joten pääsimme nautiskelemaan lähiympäristön mahtavista ulkoilumaastoista. Täällä siis peltoa ja metsää piisaa. Valpu on päässyt juoksemaan vapaana miltei päivittäin, meillä on ollut kavereita hoidossa ja olemme muutenkin tykästyneet kovasti tähän uuteen ympäristöön. Sanoin muuttaessani tämän olevan väliaikaista, mutta saa nähdä. ;) Ainakaan ihan heti en Helsingin sykkeeseen kaipaa.

Muitakin muutoksia on luvassa, mutta niistä lisää myöhemmin. ;)

Ps. Unohdin päivittää sen edellisessä tekstissäni mainitseman uuden, ihan erilaisen jutun. Valpuri on siis nykyään virallinen, Kennelliiton hyväksymä kaverikoira! :) Oon niin mielettömän ylpeä tästä jutusta ettei sanat riitä. Kävimme viime kevään säännöllisesti muutamassa vanhainkodissa asukkaita piristämässä ja Valpu oli kovin tykätty koirakaveri. Toiminta on nyt meidän osalta tauolla, sillä täällä uudessa kaupungissa ei ole vielä ainakaan ryhmää jonka kanssa vierailla. Mutta toivottavasti jossain vaiheessa pääsisimme tätä tärkeää tehtävää jatkamaan.

Kehäruusuna.

Tänään piipahdimme (tai no piipahdimme on suhteellinen käsite- kuusi tuntia reissuun lopulta käytettiin) Whippet-harrastajien vuotuisessa epävirallisessa näyttelyssä Klaukkalassa. Porukkamme koostui Milli-Villistä, Tiukusta, Sinnasta sekä tietenkin Vompesta omistajineen. Lähdimme matkaan puolilta päivin, sillä laskimme narttujen alkavan joskus yhden maissa. Autossa mulle kuitenkin iski paniikki, että oltais myöhässä (Milli junnuissa, joten ekojen joukossa menossa kehään) ja laitoimme viestiä neljälle eri tuttavalle joiden oletimme jo olevan paikan päällä. Lopulta saimme puhelun (lähellä Klaukkalaa), että menossa olivat vasta urosten valiot. Loppupeleissä odottelimme parisen tuntia narttukehien alkua. :D
Kennelliiton koulutustilat Lahnustiellä ovat aika ahtaat ja valtava koiramäärä tarkoitti sitä, että jouduimme ensin asettamaan häkkimme myyntihuoneen puolelle. Heti sinne astuessamme huomasin siellä sijaitsevan Hannes Lohen geenitutkimuspisteen ja meninkin takki vielä päällä (ja überinnokas Vomppe toisessa kädessä) täyttelemään esitietolomaketta. Valpurin siru oli taas hukassa (kyllä se siellä on, mutten koskaan muista kummalle puolelle rintaa se on valunut) ja lukulaitteestakin patterit loppu, joten Vomppea ei saatu varmistettua. Ei se vissiin ollut niin justiinsa kuitenkaan, koska verinäyte päästiin joka tapauksessa antamaan. Vompen oikeasta jalasta ei suonta löytynyt, mutta vasen pulppusi senkin edestä. Olemme mekin nyt sitten vihdoin mukana tutkimuksessa. Tuli hyvä mieli. :)
Uroskehien jatkuessa ja jatkuessa mentiin etsiskelemään tuttuja ja vaihtamaan kuulumisia. Paljon niitä löytyikin ja Valpu sai pusutella vaikka ketä ihania ihmisiä, joita nähdään liian harvoin. Valpuri on selvästi elementissään whippetnäyttelyissä. Kaipa ne rotukaverit vaan ovat ihan parhaita ja pääasiassa mukavan rauhallisia sekä hiljaisia. Tyttö siis otti lungisti, imuroi nameja (sekä purkan!) lattioilta ja heilutti paljon häntäänsä. Meidän porukasta Milli oli siis ensimmäisenä kehässä ja loisti siellä oikean tähden lailla pokaten lopulta parhaan juniorin tittelin! On se Milli vaan niin kaunis ja ihana vekkuli luonteeltaan. Tiuku pyörähti avoimessa luokassa saaden hyvän arvostelun ja vietti loppuajan häkissä nukkuen. Tiukulla on Vompen kanssa sama ongelma, eli esiintymistä enemmän kiinnostaa namit ja lattian haistelu. Päädyttiin omistajansa kanssa siihen, ettei meistä vaan ole treenaamaan kehäkäyttäytymistä, vaikka jos jonkinlaisten temppujen opettaminen kyllä onnistuu helposti. Valpu ja Sipe osallistuivat käyttöluokkaan, johon sai osallistua kaikki koirat joilla on yksikin käyttötulos. Itse olen niin ylpeä Valpun maastotuloksista sekä ratakirjoista, joten oli aika itsestäänselvää ilmoittaa se käyttikseen. Kehässä rivissä seistessämme hamusi Valpu lähinnä nameja mun taskusta (namipussia en voinutkaan ottaa mukaan, koska tyypin pää olisi sitten ollut vaan siellä) ja näytti tuomarille takalistoaan. Mentiin viereiseen kehään treenailemaan ennen sooloamme, jotta Valpulle muistuisi edes jonkin sortin mielikuva siitä, mitä siellä kehässä kuuluu tehdä. Pöydällä se seisoi jokatapauksessa ihan hyvin (ei se siis muihin koiriin verrattuna seissyt hyvin, ei lähellekään sillä lailla kuin näyttelykuvissa nähdyt poseeraajat), ei ollut aivan katkarapuna yms. Liikkeitä näyttäessä kuitenkin nenä viisti aika pitkälti maata ja kun lässyttämällä sain sen nousemaan, seurasi Valpu mua kuin tokokoira tuijottaen suoraan silmiin. Hehehe. Loppuposessa tuomari neuvoi mua menemään kyykkyyn Valpun eteen ja se näytti ainakin sillä hetkellä toimivan, Valpu seisoi oikein kauniisti ja rauhassa! Loppupeleissä Sinna oli käyttiksen kolmas ja Valpu neljäs (/6). Aika hienosti just ja just sijoituttiin, joten saatiin ihana norsulelu ja nameja. Tässä Valpun mainio arvostelu:

Nice head and expression: good neck. Good top and underline. Good angulations in front and rear. Okay going and coming. She could use more reach in her rear when moving.

Kehästä päästyämme mä suuntasin heti ulos rauhoittumaan ja olin sitä mieltä ettei koskaan enää kehään. Kuitenkin mun mieli aina ajan kanssa sitten muuttuu ja voi olla että taas varsin pian meitä jossain näkee. Tätä kantaa puoltaa myös se, että ostin Vompille maailman kauneimman näyttelyhihnan turkooseilla bling-timanteilla.. Yhteenvedoksi; jos ei oteta meidän kehässäpyörimistä mukaan, päivä oli aivan mahtava. Taas kerran pääsi näkemään mitä erilaisimpia rotumme edustajia sekä läpättämään paskaa kivojen ihmisten kanssa, joita näkee aivan liian harvoin (ainakin talvella). Harrastusrintamalla on tiedossa kevään mittaan agia (paljon!!) ja sitten yks ihan toisenlainen juttu, josta kerron lisää jos se onnistuu. Joskus toukokuussa starttaamme varmaan maastoissa, jos Valpu pysyy terveenä ja sitten kesäkuussa radalla (!!!). Apua! Ratastartti vaatii meiltä vielä muutamat harkat kopituksissa ilmenneiden vaikeuksien takia, mutta mitä nyt kisakalenteria katselin, kesäkuun lopulla olis just hyvän kuuloinen ensikisa. Harrastuksia on meillä paljon, mutta ne onneksi menee tosi hyvin lomittain, niin että vain noin kerta viikkoon vaan harrastetaan. Jossain vaiheessa varmaan tarviin sen toisen koiran, kun ei tää into vieläkään tunnu loppuvan, vaan vain kasvavan. :D

                                          Kuva: Piu Kaiponen

Pieni Punainen Kanadanlippu.

Iski se talvi sitten tänäkin vuonna ja pakkaset ovat paukkuneet jo muutaman viikon. Meille se ei tarkoita muita muutoksia arkeen kuin että agility joudutaan jättämään välistä. Halli jossa treenaamme ei nimittäin ole lämmitetty ja se on kuin pakaste kammio kymmeneltä aamulla.
Valpurin vaaterepertuaari on sen verran mittava (ja toimiva), ettei lenkkejä jouduta lyhentämään kuin vasta parinkymmenen pakkasasteen nurkilla. Näillä 'leudommilla' keleillä koira pärjää pelkällä fleecehaalarilla kunhan liikutaan kokoajan ripeästi. Pakkasen kiristyessä lisätään pipo ja tossut sekä emännälle pilkkihaalari.

Siinä mielessä talvi, lumi ja kylmyys helpottaa meidän liikkumista, että ihmisiä on vähemmän ulkona, joka tarkoittaa taas useampia vapaanapitopaikkoja. Pakkasten paukkuessa lähellä sijaitseva lahti jäätyy ja koirat saavat valtavan temmellyskentän ihan kodin viereen. Vielä ei olla jäälle uskallettu mennä, mutta heti kun saan jotain kautta faktatietoa sen kestävyydestä, tulee lahdesta osa päivittäistä ulkoilureittiämme. Harrastusrintaman puolesta tiedossa on osallistuminen vuosittaiseen Whippet-tapahtumaan. Tänä vuonna saamme jopa edustaa käyttöluokassa, josta olen erityisen ylpeä.

Mitä me puuhailemme?

Maastojuoksukilpailuista

Maaliskuisten talvimaastojen jälkeen minulle realisoitui, että tänä kesänä voisin vihdoin päästä kilpailemaan myös oman koirani kanssa. Vaikka Valpuri olikin käynyt ratatreeneissä sekä Hyvinkäällä maastoharjoituksissa, se ei ollut koskaan juossut parin kanssa. En halunnut ottaa sitä riskiä, että koira ensimmäisissä kisoissaan häiriköisi pariaan, joten onneksi pääsimme ystäviemme kanssa koirametsään kokeilemaan kumppariviehettä kaverin kanssa. Valpu jahtasi siis rättiä sekä Utun, että Sumun kanssa useampaan kertaan ja tulos oli toivotunlainen; viehe oli se joka kiinnosti. Siispä ilmoitin Valpurin Mustialaan ensimmäisiin kilpailuihinsa. Totuttuun tapaan olin kisapaikalla aivan pihalla ja kyselin neuvoja satunnaisilta vastaantulijoilta. Vinttikoiraharrastajat ovat onnekseni osoittautuneet todella ystävälliseksi ja lämpimäksi porukaksi ja harrastukseen on helppo päästä sisälle. Päivä sujui joutuisasti ja Valpu pääsi helpotuksekseni finaaliin, eli juoksi hyväksytysti alkuerän. Itse en lähetyspaikalta nähnyt tarkemmin mitä pellolla tapahtui ja valitettavasti Valpu pääsi vielä finaalilähdössä minulta käsistä (pistetään tämä aloittelijan hermostuneisuuden piikkiin), josta tuli 10% pistevähennys, loppusaaliinaan 446 pistettä ja SA. Tästä siis lähti maastokilpailu-uramme käyntiin. Mustialasta innostuneina piipahdimme myös Tampereen lähistöllä, Heinolassa sekä 'kotipellolla' Tuomarinkartanolla. Näistä viimeisissä osallistuin myös itse apuvoimana kilpailuiden järjestämiseen. Tehtäväni oli toimia lähettinä kisapellolla, eli viedä yhden tuomareista pisteet ylituomarin sihteerille, joka soitti ne edelleen toimistoon. Luvassa oli siis paljon liikuntaa sekä raitista ulkoilmaa! Tuomari, jonka luona pidin asemaani, oli tuurikseni whippetihminen ja valmis avaamaan tuomarin tehtäviä sekä vastaamaan kysymyksiini. Ennen tuota päivää kokemukseni vinttikoirien maastojuoksusta oli ihan ulkopuolisen pintaraapaisu, enkä ollut sisäistänyt ollenkaan arvosteluosioita saatika pisteiden laskua. Päivän aikana koirien suorituksia seuratessani ja tuomarin kommentteja kuunnellessani huomasin kokoajan ymmärtäväni ja näkeväni enemmän ja enemmän. Kyllä se vaan niin on, että kokemuksen (ei vain lukemisen) kautta oppii ja suosittelen jokaiselle koiriaan kisauttavalle toimihenkilön tehtäviä edes yhden päivän ajaksi.

Ratajuoksusta

Kuten muistaakseni olen aikaisemmin täällä maininnut, Valpuri tuli siis minulle alunperin kotikoiraksi (anteeksi typerä käsite), tarkoittaen ettemme tulisi harrastamaan tavoitteellisesti mitään. Ensimmäinen yhteinen vuotemme koostuikin ihan vain ulkoilusta ja erilaisista pentukursseista, jotka eivät mitenkään liittyneet vinttikoiraurheiluun. Sitten kävi asia A, eli eksyin Tuulenkoiriin, vinttikoirien omalle foorumille. Innostuin kahlaamaan kaikki vähänkin kiinnostavat keskustelut niin afgaaninvinttikoirien turkinhoidosta ratajuoksian treenaamiseen ja lisäravinteisiin. Foorumin kautta löysin myös muita tietolähteitä internetissä, jotka selasin läpi.

Asia B, aloin foorumin kautta tutustumaan whippetharrastajiin (sekä myös muihin vinttikoirarotujen harrastajiin) ihan oikeassa elämässä. Tämä osoittautuikin sitten krusiaaliksi harrastusuramme lähtökohdaksi. Aloimme pikkuhiljaa ajautumaan koiranäyttelyihin sekä Kartanolle viehetreeneihin. Viime keväänä päätin siis ilmoittaa valpurin maastokilpailuihin. Samalla heräsi ajatus tehdä siellä radallakin sitten muutakin kuin vain juoksuttaa koiraa käsivieheen perässä etukaarretta. Aloin siis pistämään Valpua koppiin. Koko kopitus kaikki veräjät kiinni olikin 'opittu' sitten noin neljässä kerrassa. Syksyn tullessa vedimme vielä hirmuisen loppukirin ja Valpu juoksi kaikki kolme koejuoksuaan viimeisissä kolmissa treeneissä. Ihmettelin miten mä nyt näin helpolla pääsen, kunnes sitten Hyvinkään toisessa ryhmäkokeessa tökkäsi, enkä olisi saanut Valpua yksin koppiin. En tiedä mikä koiralle tuli, kun koko kesän se meni innokkaasti odottamaan kopin etuosaan, myös soolokokeessaan Hyvinkäällä, joten se ei voinut olla vieraista kopeistakaan kiinni. Mieleeni tuli heti, että nyt olen käyttänyt koiraa liikaa treeneissä ja siltä on mennyt into. Onneksi Valpu kuitenkin juoksi hyvin tämän viimeisenkin kokeen ja saimme tilattua kilpailukirjat ensi vuodelle. Kuitenkin tämän kopituskatastrofin seurauksena en laita Valpuria kilpailuihin ennen kuin olen ihan varma että se menee koppiin. Muutenkin aion höllentää sekä treeni- että kisamääräämme, jotta koiran into pysyy yllä. Nyt se kuitenkin osaa perusasiat ja jatko on sitten vain hienosäätöä.

Agilitystä

Huah, nyt sitten pääsemme rakkaimpaan harrastukseemme.. Oma innostukseni agilityyn juontaa juurensa luultavasti lapsuuteni hevosteluaikoihin. Olin siis erittäin innostunut esteratsastuksesta ja se onkin ainoa laji (yksien koulukisojen ohella), jossa olen kilpaillut. Samoihin aikoihin ulkoilutin myös naapurustomme kirjavaa koirakuntaa, joiden liikuttamiseen yhdistin aina sulavasti jokaisen puunrungon ja luonnonesteen yli hyppyyttämisen. Valpurin saapuessa otinkin heti seuraavana syksynä selvää pentuagilitykurssesta ja kävimme kaksi kurssia jo ensimmäisenä yhteisenä talvenamme. Innostus sen kuin kasvoi huomatessani Valpun olevan todella yhteistyöhaluinen ja ennen muuta AHNE! Mitään motivointiongelmaa ei koskaan ole ilmennyt, jos taskustani löytyy nakkia. Seuraavana syksynä pyrimme Itähelsingin Agilityharrastajiin ja yllätyksekseni pääsimme koetunneille asti. Valpurilla oli kuitenkin silloin vatsaongelmia ja päädyin seuraamaan harjoituksia ilman koiraa. Näissä treeneissä kaikki olivat kuitenkin niin tosissaan, enkä nähnyt sitä iloa ohjaajan ja koiran työskentelyssä jota itse hain, että päädyin luovuttamaan paikkamme jollekin enemmän kilpailuorientoituneemmalle. Talvella jatkoimme harrastusta taas kurssilla ja mietin miten ihmeessä varani riittävät joka viikkoisiin treeneihin. En kuitenkaan halunnut luovuttaa agin suhteen, sillä kukaan joka on nähnyt Valpurin matkalla treeneihin ei voi sanoa etteikö se olisi koiralle 'se' juttu. Valpu kiskoo hallille, hyppii päin ovea sen ollessa suljettuna, pusuttelee ohjaajan ja malttamattomana odottelee vuoromme alkua. Sitten sattumalta eksyin pienen seuran, Munkin seudun agilityharrastajien, nettisivuille. Otin pitkällä viestillä yhteyttä kerhon puheenjohtajaan kertoen tavoitteemme, tai siis niiden puutteen, ja halumme harrastaa lajia ihan silkasta ilosta. Odotin kieltävää vastausta ja yllätys olikin suuri, kun meidät kutsuttiin näyttämään taitojamme kesken jo alkanutta kevätkautta. Pääsimme siis seuraan ja treenaamme nyt ihan omaksi iloksemme viikottain ympäri vuoden! Minulle tässä harrastuksessa tärkeintä on se yhdessä tekeminen ja hauskuus. Tottakai haluan oppia mahdollisimman paljon ja pitää huolen että koira säästyy vammoilta (meno on välillä liiankin vauhdikasta), mutta kilpailuihin emme tähtää. Onnekseni olemme päässeet ryhmään, jonka vetäjä ymmärtää meitä eikä ota turhan vakavasti esimerkiksi sitä, kun A-esteen alla olevan putken sijasta Valpuri keekoileekin A:n päällä ja ohjaaja (siis minä) nauran kippurassa maassa. Tätä meille lisää ja paljon!

(Mitään harrastuskuvia en tekijänoikeuksillisista syistä uskalla valitettavasti tähän liittää.)

Vajaa viikko Mustialan maastokilpailuihin ja emäntää alkaa pikkuhiljaa jännittämään. Toisaalta on luotto siihen, että Valpuri on fyysisesti kunnossa, mutta maastokisoissahan mitä vain voi sattua! Henkisesti uskon kapasiteetin riittävän. Ylikorkeita narttuja lähtee pupun perään kymmenen, eli hirveästi ei kilpakumppaneita näytä olevan. Toivon lähinnä että sää suosii meitä, eli on viileää, ja sitä että koira palaa ehjänä pellolta.
Viime viikon lopulla käväisimme taas Itä-Suomessa ja heitimme molemmat talviturkkimme mäkeen; minä iloisena ja vapaaehtoisesti, Valpuri hieman vastahakoisemmin. Mun oli suoraan sanottuna pakko dipata tyttö mereen, sillä ajomatkalla ilmastoimattomassa autossa tuli todella kuuma. Hirveetä loiskintaa se uintireissu oli ja jonkin aikaa mua katsottiin erittäin pahalla silmällä.. Hiekkakuopilla sitten vedessä lotraaminen oli huomattavasti hauskempaa, kun Valpu tiesi lätäköiden olevan matalia. Tässä todistusaineistoa:

 



Olen tässä jo muutaman vuoden ajan lueskellut asiaa koiran kilpailuihin valmistautumisesta ja yrittänyt sitten soveltaa oppimaani meidän arkeen. Me liikumme paljon ylipäätänsä, sillä mä haluan itsekin pysyä kunnossa. Lenkkimme koostuvat eripituisista kävelylenkeistä, hölkästä, metsässä samoilusta sekä puistoilusta/peltoilusta. Yritän nähdä mahdollisimman paljon koirakavereitamme, joiden kanssa Valpuri tykkää juosta ja leikkiä. Tuntemattomien koirien kanssa puistoillaan harvemmin. Käytän myös hyväkseni koirapuistojen 'off-aikoja', jolloin voin heitellä siellä frisbeetä tai palloa. Vieheharkat ovat varmaan paras mittari kunnon seuraamiseen ja Valpuri on kyllä muutamasta vedosta palautunut todella nopeasti. Hauskin oli huomata Paloheinän treeneissä viileällä kelillä, ettei tyttö kuudenkaan vedon jälkeen edes hengästynyt!

Ruokapuoli koostuu meillä raa'asta lihasta, tosin mulla on aina varuiksi kaapissa säkki nappulaa jota menee silloin kun jääkaappipakastimen lokero näyttää pelkkää valoa. Valpurillahan oli pentuna ongelmia vatsansa kanssa, mutta nykyään sille on kehittynyt ihan loistava sietokyky, enkä edes muista milloin olisi viimeksi ollut löysällä (poislukien hurjan peltorallin jälkeiset ripulit). Viikkoina joihin on sisältynyt paljon raskasta liikuntaa, olen lisännyt ruokaan ihan läskiä. Kolmessa vuodessa koiraa on oppinut lukemaan hyvin (hälyttävää jos ei olisi) ja liikunta sekä ruokailu menee koiraa seuraten. Kuoppailupäivien jälkeen Valpu on kulkenut hihnassa pari päivää, tosin tänään sai juosta muutamat spurtit, huomenna onkin taas Kartanon harkat (=kopitustreenit) ja tiistaina sloughipennun tapaamista sekä agility. Kummasti tätä ohjelmaa näin kesällä riittää. Loppuviikko ladataan sitten akkuja, syödään nopeasti sulavaa ruokaa (ei luita) ja toivotaan että helteet jatkuisivat vasta ensi viikolla!

Sokerina pohjalla on sitten kisojen jälkeisellä viikolla häämöttävä hieronta-aika. Mulla on sellanen tunne, että hirveesti ongelmia ei Valpurin lihaksistosta löydy, mutta tietenkin sieltä voi jotain ylläriä pukata.